"Eihän tässä juuri häävit ole oltavat, vaan etköpä sentään saane unen päästä kiinni." — Välskäri puhuu kuin anteeksi pyydellen.
"Kyllähän sitä tässäkin. Kun vain jotain peitettä olisi. Puistattaa niin vilu."
Välskäri sanoo jotakin venakolle ja se tuo heti Arvon takin ja levittää ylle. Sillä on silmät päässä kuin hehkuvat hiilet ja sen käden kosketus on hyväilevänpehmeä kuin kissan.
Arvon päätä huimaa jälleen ääretön raukeus. Vilu on vieläkin. Takki on peitteeksi liian lyhyt, sitäpaitsi liepeistään yltyleensä kostean, nihkeän veren tahrima. Ilkeältä tuntuu, kun se sattuu paljaaseen ihoon. Mutta väsymys vetää pohjaan kuin kiviriippa ja hän nukkuu sikeään uneen.
PUNAISTEN VANKINA.
Tukehduttaa, kurkkua kuristaa. Hän pakenee, pakenee. Mutta se joka kurkusta kuristaa, kostea niljainen käsi, ei hellitä otettaan. Nyt tuli loppu —.
Arvo Partio herää houriostaan. Raukea ruumis on kylmän hien peittämä, ajatus kuin paksussa tahmassa. Ei ensin tajua mitään, kun näkee ympärillään huiskavan naisia ja kuulee puheensorinaa. Mutta sitten tulee ääreen se leppeäsilmäinen vanha välskäri, koettaa valtimoa ja kysyy vointia. Siitä saa ajatus tukikohdan ja lähtee hapuillen löytöretkelle kohtalokkaan viime vuorokauden taipaleelle. Vähitellen selkenee ja varmistuu, löytää ensin yksityiskohdat: kuinka toveri kuoli hänen syliinsä, kuinka hän itse haavottui ja joutui vangiksi ja piirre piirteeltä kaiken.
Muiston hämärästä sukeltaa esiin uusi tuntemattoman kuva: pitkä, sileästi taakse suittu tukka, pienet viikset, pehmeäpiirteiset kasvot, joista katselee surumielinen silmäpari — kuka? Vahtisoturi! muistaa sitten. Mutta samassa on välskäri vieressä liemilautasineen ja voileipineen vaatien syömään:
"Pitää koettaa syödä; että voimat palautuisi. Kun on ollut niin kova vuoto, niin se on vienyt heikoksi. — Taisit sentään nukkua yösi, vaikka valitit kaiken aikaa. Minä istuin tässä vierelläsi ja kaadoin pariin toviin konjakkia suuhusi."
"Niinkö?" — Välskäri saa ihmettelevän, kiitollisen katseen ja tuntee tulleensa palkituksi valvotusta yöstä. Häntä sitoo poikaan ihmeellisen lämmin myötätunto ja sääli. Hän on katsellut kaiken yötä sen kalpeita, tuskaisia kasvoja, joilla palaa kuumeen puna ja kuunnellut sen houriota. Ja hän on saanut uutta ajateltavaa, hänkin.