"Ei me sitä olla koskettu ei sormenpäällä eikä kielenkärjellä."
"Ei me olla lahtarein perään. Kyllä vaan ne meiltä säilyy."
Päällikkö ei ole kuulevinaan, puhelee vain Arvolle:
"Kuinkas täällä nyt jaksetaan? Ylöspäin vai mitä?"
Hän on nyt oikein päivänvalossa nähden todella pulska ja ryhdikäs. Päänsä kantaa ylpeästi pystyssä ja nakkaa keikarimaisin liikkein otsalle valahtavaa tukkaa, joka on mustanruskea ja sankka kuin harja.
"Pyydän esittää itseni. Turkia, tämän komppanian päällikkö."
Arvo koskettaa ojennettuun käteen mainiten nimensä. Ei sen katse enää tunnu vastenmieliseltä kuin eilen, ystävällinen on ja säälivä.
"Hiljainen päivä tänään", alkaa päällikkö. "Eivätpä taida teikäläisetkään uskaltautua rynnäkköön."
Eihän siihen ole toisella mitään sanomista, ei myöten eikä vastaan.
Päällikkö jatkaa:
"Parasta vain olisi tehdä aselepo ja valita molemmin puolin miehet neuvottelemaan rauhasta. Sitten yhdessä mentäisi Viipuriin ja juotaisi veljenmaljat. Turhaa se on valkoistenkaan mitään lopullista voittoa uneksia, kun tällä puolella on kuitenkin kansa ja koko Venäjän valtava vallankumouksellinen puolue. Ne vaan teikäläiset uskovat jääkäreihinsä ja Saksaan kuin pukki suuriin sarviinsa. Liekö niiden tulosta sen varmempaa, vaikka hölyävät."