"Eikös mitä, pannaan hoitaja mukaan, vaikka tämä nykyinen. Niin se käy, että huit — vaan", viheltelee päällikkö.
"Ei sinne, ei", inttää vanki. "Antakaa minulle ennemmin täällä lyhyt tuomio, kuula suoraan otsaan."
Päällikkö katsoo häneen pitkään. Ihmeellinen poika tuo, niin rohkea ja luja kaikessa avuttomuudessaan. Sellaisesta hän pitää.
"Elähän turhia, kuka sinulle, aseettomalle vangille, tässä kuulaa tarjottelee. — Mihin sinun tekee sitten mielesi, kun ei Viipuriin passaa?"
"Mihin? Kotiin tietysti, oman ketjun taa." —- Hän sanoo sen kursailemattoman avoimesti ja katsoo suoraan päällikön silmiin.
Turkia puistaa päätään ja siristelee silmiään. Sitten naurahtaa:
"Eipä mitä vähän. On sinussa poikaa. — No, pitänee sitten lähettää sinne, mihin mieli tekee, kun et lähde sinne, mihin sinut asioita myöten olisi lähetettävä. — Kunhan tästä nyt ensin aamussakin ollaan", lisää sitten ja lähtee.
Mitähän sillä oikein on mielessä? Oikeinkohan se todenteolla tahtoo pelastaa hänen henkensä ja lahjottaa vapauden? — Vaan parasta lienee olla siihen luottamatta ja turhia toivomatta.
Niin hän häilyy toivon ja epätoivon välillä koko illan ja yön, pitkän tuskaisen yön. Kuumeinen ajatus kiitää valtoinaan kuin villi ratsu tietöntä erämaata. Jos milloin yrittää sitä hillitä ja suuntailla kulkua johonkin määrättyyn, ryöstäytyy se taas omille teilleen. Kuume polttaa suonissa, tuska jäytää jokaisessa solussa.
— "Hyvä Jumala, kun antaisit kuolla", pusertuu värisevien huulien raosta. — Mutta kuolema ei tule.