"Kyllä siitä ruokahalu paranee, kun aluksi vaikka väkisin syö", toimittaa välskäri. Sitten tuo pienen peilin Arvon käteen.
"Katsohan kaimaasi! Eikö siedä nahkasi ruokaa?"
Arvo katsoo peiliin. Sieltä tuijottaa häneen silmäpari mustista renkaistaan, katse tyhjä ja hämärä kuin aaveen ja kasvot vihertävänkalpeat, ohuine sinertävine huulineen. Hän kauhistuu huonouttaan ja sitten koettaa syödä vaikka vastenmielisesti.
Kuinka tunnit matavat verkalleen. Vasta neljässä iltapäivä!
Olo on niin tukahduttavan raskasta. Selkää painaa ja kivistää myhkyräisellä heinäsäkillä lojuessa ja niska on hellä ja kipeä, kun ei päänalasestakaan ole tietoa. Mutta haavassa ei tunnu tuskia. Välskäri tuontuostakin ruiskuttaa morfiinia käsivarteen.
Sen ansiota kai se on.
Jo pimenee ilta. Mutta ennen yön tuloa ilmestyy Turkia toistamiseen.
"Terve mieheen! Nyt ei muuta kuin kampsut kokoon ja aamulla Viipuriin", huutaa Arvolle remakan iloisesti.
Viipuriin — sinne niiden pääpesään, ei ikinä! — Ja Arvo sanoo ajatuksensa ääneenkin, sanoo sen tyynellä lujalla tavallaan:
"Sinne en lähde viimeksikään. Kuolisin jo matkalla."