— Mitä sinä?
— Sitten minä syöksyn suin päin liejuun. Syöksyn kun syöksynkin! Sittenpä ei näiden potrain poikain aika kulu hakiessa myllynkiveä kaulaan ripustettavaksi, eikä heidän tarvitse vaivata itseään hukuttaessaan minua pahennusteni tähden. Lähtekäämme vaan, Timo, korjatkaamme heinät kuivalle, ja sitten minä syöksyn liejuun. Kyllä minä tunnen Onkamojoen hetteet. Siellä on paikkoja, lietteen silmiä, joihin voipi lykätä pitkän riu'un kuulumattomiin. Sellaiseen minä syöksyn. Sorot ja kuplat ne vaan pulpahtelevat pojan jälestä.
Tytöt olivat jo alkaneet haravoida, mutta kuulivat kuitenkin Tanelin uhmailemisen. Kun Taneli ja Timo reippaasti harppailivat Onkamojoen varrelle päin, alkoivat tytöt yhdestä suusta laulaa tunnettua kansanlaulua tarpeen mukaan muunnettuna:
Älä, Taneli, liejuun mene,
Älä Herran tähden!
Sinua me rakastamme
jokahisen nähden!
Älä Taneli…
— Helei, heleijaa! huusi Törsövän Taneli riemuissaan. "Hukuttakoon piru tänäpäivänä itsensä liejuun, vaan ei tämä poika hukuta itseään niin kauvan kuin tuollaisia tyttöjä on maailmassa! En, koira vieköön, syöksykään liejuun, täytyyhän vielä tänä iltana tanssia tepastella noiden armaiden tyttölasten kanssa! Hih, hei! Elämä tuntuu vielä elämälle!"
Taneli oikein hypähteli, ponnahteli ja pyörähteli nurmen sängellä.
Tanelin riemastukselle nauroivat nyt sekä tytöt että pojat, nauroivat niin, että Lehtovaaran rinne raikui.
— Kyllä se vanha kaartilainen asioistansa selviää, sanottiin.
Vilkaasti liikkuivat haravat. Nopeasti joutui työ.