— Ei.
— Sitten minun täytyy itseni sinulle ilmoittaa, mitä silloin sanoin, jotta saat tuomita ansion mukaan.
Törsövän Taneli kertoi tarkallehen hopeaonkijutun. Ei se helppoa ollut. Hänen äänensä värähteli niin omituisesti, sanat tahtoivat kulkkuun takertua.
Katkeraan itkuun purskahti Hetvi. Hän laski jauhovakan käsistään aitan lattialle ja tempasi esiliinan silmilleen. Hän ei sentähden huomannut isäänsä, joka nähtyään pihaan tulevan Tanelin oli piiloutunut, ja nyt hiipi keppi kädessä Tanelin taakse aikoen säikyttää heitä molempia. Mutta huomattuaan millaisen vaikutuksen Tanelin tunnustus Hetviin teki, hiipi herastuomari jälleen aitan nurkan taa, kuullaksensa mitä nyt seuraisi. Taneli seisoi aitan ovella neuvotonna.
— Voi voi!… Ta-ne-li!… Sel-lai-sen häv-äistyk-sen on oma isä-ni mi-minulle saattanut… Minä en koskaan … en koskaan olisi … joutunut kihloihin nimismiehen kanssa, jos ei isäni … olisi niin toimittanut… Äitini … vainaaja, oli alussa vasten. Enkä minäkään mielinyt nimismiehelle. En ensinkään pitänyt koko herrasta. Isä sanoi, ettemme me naiset ymmärrä omaa etuamme. Minun parastani sanoo isä aina katsovansa. Voi voi, kun tulin lähteneeksi Salmelaan talkoihin. Kyllä siellä on arvattavasti moni muu minua pilkannut. Kiitän sinua rehellisyydestäsi! Mene nyt, Taneli, isä saattaa tulla. Älä toki vasta noin halveksi minua!
Puhuessaan oli jo Hetvi laskenut esiliinan silmiltänsä. Oikea poski oli hieman jauhossa, eikä se häntä ensinkään rumentanut.
— Minäkö sinua halveksisin! Voi Hetvi, tohdinko sanoa jotakin vielä? Karvaat ovat nuo pihlajanmarjat, sanoi kettu, kun ei niitä ylettynyt saamaan. Jotain sellaista taisi silloin mielessäni häilyä. Sinä ylhäällä, minä alhaalla. Siinä syy. Tohdinko kysyä sinulta?
— Mitä?
— Tahdotko tulla vähävaraisen miehen vaimoksi?
— Kuinka? Luuletko isäni…