— Mitä isästäsi! Tahdotko tulla vaimokseni?
— Voi, Taneli, sinä et tunne isääni. Hän saattaa tulla hirmuiseksi.
— Kyllä me hänestä selviämme, usko pois.
— Minun täytyy totella isääni, minun täytyy. Minä tiedän, että hän tahtoo parastani, vaikka hän onkin niin suurta onnettomuutta minulle tuottanut.
— Kyllä minäkin sitä uskon. Mutta minäkin tarkoitan parastasi ja omaa parastani … Hetvi!
— Minun on kovin vaikea elää. Et usko, Taneli, kuinka mielelläni minä kuolisin!
— Mitä joutavia, Hetvi! Elää me tahdomme, iloisesti elää.
— Mutta kuule nyt, Taneli, jättäkäämme tämä asia toistaiseksi… Jos vaan isäni…
— Eipäs jätetä toistaiseksi, karjasi herastuomari Tanelin takana. Vai toistaiseksi, vai toistaiseksi tällaista kuherrusta, tällaista kujerrusta! Tämä asia ratkaistaan nyt heti paikalla. Minä olen sinun parastasi tarkoittanut, Hetvi! Sinä tiedät sen. Minä olen onnettomuutta tuottanut sinulle, Hetvi! Niin sanot. Tee nyt oman mielesi mukaan, mutta älä sitten jälkeenpäin syytä minua. Jos tahdot jättää tämän kotisi, jos tahdot mennä tämän Taneli Tapanaisen kanssa Törsövänlammen rannalle asumaan, niin jätä kotosi ja mene sinne. Toholasta minä laitan vaivaistalon … vaivaistalon köyhiä turvattomia varten. Nyt olet omassa vallassasi, Hetvi, tee nyt mielesi mukaan!
— Laittakaa Toholasta vaivaistalo tahi kuninkaanlinna, omannehan se on, virkkoi Taneli närkästyen. Hetvi, ennenkuin lähden niin kysyn vielä: tahdotko tulla vaimokseni?