Ja sydän hällä raitis, puhdas päilyi,
Kuin lähde keskell' lehdon varjokkaan;
Siell' onni, tyyni, rauhallisuus säilyi,
Se kuvas kukkamaailmata vaan.
Isännän nimi-, neidon synnyinpäivä
Taas vuoden lopuss' oli joutunut:
Mon', onnentoivotuksill' ennättäivä,
Ol' Saarelaan jo vieraaks saapunut.
Viel' ajoi joku. Ihastus nous suuri,
Kun sisään astui reipas maisteri,
Porvoosta tullen muuttaimasta juuri,
Näät, papin-Jannesta nyt Janne-papiksi.
Ja lapsuutensa leikki-toverille
Nyt pappi muistoks kauniin kirjan toi,
Ja Lotta vieno vivaht' enkelille,
Kun lahjoittajaan katsehensa loi.
Mut silloin säde silmäst' iski silmään,
Ja säpsähtipä sydän-parikin;
He kumminkaan tuost' eivät olleet millään,
Vaan yhdistyivät toisten puheisin.
Ja hauskast' aika vieri. Vieraat lähti;
Jäähyväisiks viel' lasit kilisi.
Kuu katseli ja kirkas ilta-tähti,
Kun hevoset pois juosta vilisi.
Samassa saapui muija; kumma nuttu
Ja myssy rietas häll' ol' yllänsä.
Se oli taikavehkeistänsä tuttu
Noit'-Anni, kaukaa Korven töllistä.
"Hyv' iltaa, Anni! Mitenkähän tietois
Nyt lienee laita? tietyst' ennellään!
Täss' apua! Pois, ett'et mua kietois!"
Näin Saaren Lotta laski leikkiään.
Siit' akka ärtyi: "kurjan kurjat aiat!
Nyt kiljutaan vaan pois ja taasen pois!
Juur kuin ois ruoste raiskannunna taiat!
Nuor' tyttö tekis parhain vait kun ois!
Vierähti talost' ennen viina-sarkka
Mun vanhan sydämeni lämpimäks;
Kouraani kirkas kilisevä markka,
Ja käskemättä Anni tul' ja läks!"