Nyt lepytellen Lotta tarttui kiini
Noit'-Annin käteen vanhaan, ryppyiseen:
"Heh, suuttumukses poistakoon tuo viini!"
Ja Anni lauhtuikin taas ennelleen.
"Ah!" tokas Anni, "tuoppas lasi toinen,
Lapskulta, jotta siitä katsoisin
Sun sulhos, onko nähdä tuo min-moinen,
Sen, Kies'avita, äsken unhotin!"
"En tilkkaakaan! Voi jospa isä tietäis
Sun täällä vehkeitäsi vellovan,
Ei noitanahkas löylyänsä sietäis!"
Näin Lotta lausui sanan ankaran.
"Noh, tulkoon piru, vieköön kaikki hornaan,
Jos isäs noitaan kättään puututtaa!" —
Nyt Anni kuiskutteli Lotan korvaan,
Ja neiti hänt' ei viitsi suututtaa.
Noit'-Anni läksi. Lotta isän luoksi
Kiiruhti ollen hiukan hämillään.
Sylvester Saari kysyikin sen-vuoksi:
"Jokos nyt, lapsein, rupeet väsymään?"
"Niin! Kyökis' äsken tuohon Noita-Annaan
Mä suutuin, enkä kuullut lorujaan!"
"Vai niin, laps-kulta; kohta maata pannaan,
Tään vuoden vihat poies — nukutaan."
Ja Lotta, hyvää yötä toivotellen,
Jo kammariinsa oitis pyörähti;
Mut' un' ei tullut silmään neitosellen,
Sydämen kirkas lähde värehti.
"Noit'-Anni, höpsy, jaaritella joutaa!
Mä taikuriks — hyi! Oikein häpeän!
Mut saatanhan nuo kalat suotta noutaa!
Ken silakkaa vois syödä seitsemän!
Vaan vakuuttihan noita: Ihan varmaan
Tän' yönä sulhos peiliin ilmestyy!
Miks Janne loi tuon silmäyksen armaan?
Hän punastui — ah! Mikäs siihen syy?
Voi, tuota Annin hirmu-lisäkettä,
Kun vannoen hän kielsi ett'ei sais
Ees pisaraakaan maistaa sitten vettä,
Vaikk' kieli suussa ristiin halkeais!