Vaan mitäs, jos het' ilmestyiskin Janne!
Ei! Mutta miks'ei! Tuo on mahdoton!
Voi, hyvä Luoja, ethän pahaks panne!
Mä tyttö raukka olen onneton!"
Näin kiusausta karkoittaa hän koitti,
Jonk' korvaan hälle laski kieli kyyn.
Ol' Evan lapsi hänkin — käärme voitti,
Ja Lotta ryhtyi puuhun kiellettyyn.
Hän silakkaa nyt seitsemäisen söikin
Het' ahnehesti päineen, pyrstöineen. —
Sydämen kirkkaan lähteen tunto löikin
Sekaisin mustaks pohja-ruupuineen.
Hän pöydälle nyt peilin asetteli,
Kaks lamppua sen eteen loistavaa.
Viel' lahja kirjaa kaunist' ihaeli,
Sisäänkin tahtoi hiukan vilahtaa.
"Voi!" äänsi hän. Siit' aukeis kuva hälle
Its' elon Herran ristiinnaulitun.
Juurelle ristin äkkäs luitten päälle
Pääkallon, kuolon merkiks kuvatun.
Pois kirjan pisti. Peiliänsä kohti
Kauhistuneena alkoi kääntyä;
Töin tuskin enään hengittääkään tohti; —
Hän janost' oli myöskin nääntyä.
Ja mietteet mustat, tuskalliset, tummat,
Hän aivoissansa tunsi vyöryvän,
Hän öiset haamut kauhistavat, kummat,
Ylt' ympärinsä luuli hiipivän.
Kun sairas kärsii tuskaa polttavinta,
Se nukahtaapi joskus hetkeksi:
Niin raukes tuokioksi Lotan rinta.
Unetar nopsa silmät ummisti.
Luuranko julma peilihin nyt karkas —
Mut ristiinnaulittu pääs etehen. —
Ja Lotta huimas käsillään ja parkas:
"Oi. Jesus auta! minne joutunen!
Syvyyden liekin onneton laps luuli
Jo kohinalla raivoon syttyneen.
Sylvester Saari hätähuudon kuuli,
Murs' oven pirstoiks' into-voimineen.