Ja siin' ol' lamput rikki lattialla,
Ja Lotta kaatuneena tuoliltaan;
Mut öljy kiehuin paloi paukkinalla,
Valmisna kaikki tuhkaks muuttamaan.
Ja liekin keskelt' isä lapsens kaappas,
Pois repi puvun ilmi-tulisen.
Vuoteesta peitot kallihit jo raappas,
Löi tukehduksiin lieskat öljyjen.
Mut Lotta oli saanut suuret vammat,
Hän tainnoksissa vietiin vuoteellen.
Ja kivut kiihtyi aina ankarammat,
Hän ristiin rastiin puhui houraten.
Ja isä, lääkäriä odotellen,
Veslasin lapsen kuivaan suuhun toi,
Sen riemastuin ja suurest' ihastellen
Viimeiseen pisaraan jo sairas joi!
Ja Lotta tointui, virkistyi, ja — saipas
Taas isä kuulla lapsens äänenkin —
Hän Janne-pappia het' siltään kaipas;
Ja yösydännä pappi noudettiin.
"Tuo armas sairas minut ensikerran
On papilliseen toimeen pyytänyt!"
Hän mietti, seisten, kuin ois voima Herran
Läp' ydinten ja luitten iskenyt.
"No, jääkää rauhaan!" sanoi isä, luullen
Sairaalla jotain salaist' olevan.
"Ei!" virkkoi sairas, "molempien kuullen
Mä rikokseni julki tunnustan."
Hän kertoi kaikki. Välin hieman esti
Pien' nyhkäys vaan soivan äänensä.
Silmässä kyynel kiilsi suloisesti,
Sydämen lähde alkoi selvitä.
Lopuks hän lausui, ojentaen kättään:
"Teilt', armahimpan', pyydän anteeksi"!
Lotanpa sormeen, hänen tietämättään,
Papilta sormus silloin suikahti!
Ja pappi näin: "Sult' isä, siunausta
Mä pyydän. Lapses olen kihlannut"!
"No, Herran nimeen! Jos vaan Tuoni musta
Manalan hälle ei lie aukaissut!"