Uudelleen tahtoi alottaa.
Hän siivost' yritti kuin äsken
Taas: "Suo mi…" "Sun mä, kuules, käsken
Vait' olla kunnes mull' on maa!"
Näin tiuskasi nyt muuan hälle,
Sysäten aina syrjemmälle.
Useimmat osan saivat jo. —
Viel' alkoi tyttö hilpeästi:
"Oi äiti! Suo mi…" Nytpä esti
Puheen hält' emon lausunto:
"Ah, kuin ma unhottaa sun saatoin!
Sä, lemmittyin, viel' olet maatoin!
Suon sullen palan Pohjolaa
Tuoss' Itämeren rantamilla;
Sen järvillä jo tuhansilla
Ja koskill' ehdin kaunistaa.
Kun sanas äsken kuului: Suo mi…
Niin olkoon osas nimi — Suomi."
Runotar ja minä.
Hän joskus kun
Mun tykönäni viihtyy,
Niin lauluhun
Mun sydämeni kiihtyy,
Ja sanat soi
Valmisna runoelmaan,
Mä vaivun, oi!
Jo Runottaren helmaan!
Ei mua vie
Hän päärlyvalkamoille.
Lie jyrkkä tie
Myös runonkukkuloille:
Puutarhastaan
Hän lehvän taitteleepi,
Sen mullen vaan
Ujosti taritseepi.
Sen lehväsen
Mä kiinnän paperille,
Ja näyttelen
Sit' joskus ystäville:
Ne hymähtää,
Ja kaikkein silmä vilkkaa,
Yks ylistää,
Yhdeksän tekee pilkkaa!
Mä aattelen:
Nyt tästä työstä lakkaan,
Ja lietehen
Kaikk' kyhäelmän' nakkaan;
Vaan Luoja ties,
Kuin päähäni lie tullut:
Tuo yks on mies,
Muut yhdeksän on — —
Mä kaks ja viis
Nyt piittaan enää tuosta,
Ei muuta siis
Kun annan laulun juosta!
Mut ah ja voi!
Ma kuinkas laulelen nyt?
Ei sydän soi, —
Pois Runotar on mennyt!
Kun sitten taas
Mä yksin istun illoin,
Niin — arvatkaas! —
Hän luoksein saapuu silloin!
Nyt sanat soi
Valmisna runoelmaan,
Mä vaivun, oi!
Jo Runottaren helmaan!