Oi taivas, joka joskus Onnetarten
Suot käydä asunnoilla ihmisten!
Oi morsiain — kas sinuapa varten
Ne tänn' on tulleet siivin liitäen!
Ne povessas nyt varmaan lymyilee,
Sen — vuoksi kasvos, huules hymyilee!
Ja sielun sulo-akkunoihin, silmiin,
Ne juhlallista ihanuutta luo,
Myös poskein ruusut vienosti tuo ilmiin,
Ett' sydän onnenpisaroita juo;
Ja hyväin henkein seura riemukas
Kai kilvan tanssii myrtti-kruunussas.
Kuin kedon kukka nuori ootpa vainen,
Mi verhostansa vasta puhkeuu,
Mut lause kuuluu kolkko, oudonlainen:
Pois ruoho kuivuu, kukka lakastuu!
Hymyten kukka suukkons' aukaisee,
Mut myrskyt joutuu, ne sen raukaisee.
Sun laitas sentään onpi toista aivan;
Sä säilyttää voit, mit' ei kukka voi,
Sä säilyttää voit lempes — lahja taivaan,
Jok' elon syksylläkin vihannoi;
Kun rinnan täyttää lempi, rakkaus,
Ain' onnellakin siell' on asumus.
Siis lemmenkukka alat' tuoksuvaisna
Sun sydämessäs onnen tuottakoon!
Ja Herran armolähteet uhkuvaisna
Ne virvoitusta kyllin vuotakoon!
On täytettäväs "vaimon kutsumus",
Ja siihen sulle Herran siunaus!
Yljälle.
Useesti kuullaan nuorten unelmista:
Ne virvatult' on, pian sammuvat!
Mut tuohon huutoon ei oo luottamista,
Sen, veikko, selvästi nyt todistat.
Sä vaappumatta toivos toteen autit,
Todeksi muutit lemmen-unelmas,
Nyt sydämessäs suloisuutta nautit, —
Ah, varmaan oot jo maassa autuas!
Sä etsit, löysit, solmesitpa liiton,
Sait toisen puolen omaa itseäs,
Ja töihin, toimiin innostusta siit' on,
Kun vastaan tuikkaa silmä lemmekäs.
Ja lepo, rauha, joka tähän asti
Juur harvoin löysi tietä ovelles,
Nyt sydämessäs asuu vakavasti,
Ja huvimajan laatii povelles.