Annette kallistui Doran olkapäälle ja oli kauan aikaa äänetönnä.
Vihdoin oli hän koonnut kylliksi voimaa puhuaksensa.
"Mutta, Dora, se on lopussa … ikuisesti lopussa, näetkös".
"Lopussa?"
"Niin ja ikuisesti!"
"Mutta…"
"Ei, ei! Jonkun täytyy se tietää, jonkun".
"Äitisi, Annette".
"Ei, ei, ei hän, ei hän; minä en voi, en saa, ei käy laatuun sanoa sitä äitilleni, ennen kuin paljon on selvitetty, joka ei vielä ole. Ei!…"
"Sano se siis minulle; minä näen että se vaivaa sinua".
"Sydämeni murtuu, jos minä en saa puhua".