"Mutta miksi kysyt häntä minulta?"
"Oi, Dora! minulla ei ole keneenkään luottamusta! Muuan siunaus polttaa päätäni kuin kirous; enkä itseäni voi kehenkään luottaa".
"Kuka siis minä olen?"
"Sinä … niin, sinä, hyvä lapsi, sinä olet ainoa".
"Siunaus, sanoit sinä?"
"Niin, siunaus".
Tuli pitkä äänettömyys.
"Isäni ollessaan kuolemaisillansa kutsui minun tykönsä ja laski, sanaa virkkamatta, kätensä päähäni. Hänen oli työläs puhua, hän oli melkeen mykkä… Viimein hän kuiskasi, tuskin kuuluvasti, mutta minä kuulin sen: Jumala siunatkoon teitä molempia… Hjalmar on kunniallinen ihminen … te'e hänet onnelliseksi, rakasta häntä myötä- ja vastoinkäymisessä … myötä- ja vastoinkäymisessä, kuiskasi hän vielä kerran; mutta hänen kätensä vapisi, ja niin hän nukkui".
"Isän siunaus, Annette, seuraa läpi koko elämän… Rakasta häntä myötä- ja vastoinkäymisessä".
"Dora, nyt et tietänyt mitä sanoit. Nyt vuodatit sinä kirouksen ylitseni".