Hautajaiset olivat tietysti komeat. Asessori meni surusaatossa — ensi rivissä, vainajan sydänystävänä, ja sadottain toisia sitten. Kirkossa piti puheen pastori, joka oikeastaan taisi pitää kiitospuheen vanhasta, kunniallisesta miehestä, mikä ei ehdolla tahtonut ainoatakaan solvaista. Hän oli heikko, hän antoi välistä turhuuden hallita itseänsä, antoi ohjaella itseänsä — ne olivat kaikki vaan lapsenmielen syntejä, jotka Jumala antaa anteeksi ja jotka ylistäjä unhottaa.
Päivä jälkeen hautajaisten kirjoitti Annette Hjalmarille kirjeen, jonka hän nimi-osoitti eräälle hänen setällensä, jossa luuli hänen oleskelevan.
Hän alkoi ilman päällekirjoitusta; miksi hän olisi häntä nimittänyt?
"Minun isäni on kuollut, sanomista tiedät meidän häviömme, päivä jälkeen hänen hautajaistensa kirjoitan minä tämän kirjeen. Hän siunasi meitä — meitä molempia, viimeisellä hetkellänsä — me olemme siis Jumalan edessä yksi pari.
"Se riippuu sinusta, jos annat minulle anteeksi. Minä selitän kaikki; mutta älä luule että minun sanani lähtivät lemmettömästä sydämestä; ei, ei! Se oli epätoivo, mielettömyys, joka saattoi minun niin puhumaan, murtamaan luottamuksen ja lupauksen — rikki repimään elämäni onnen.
"Minun turhamaisuuteni on vastustanut sinulle kirjoittamista, mutta minä olen kieltäytynyt kaikista — kaikista, kuuluakseni iäisesti sinulle. Hän on Dora (sinä olet, niinkuin kuulin, auttanut sitä perhettä puutteessansa, minun ollessani kylmä ja kova), hän se on, joka vahvisti minua horjumisessani. Kirjoita, sanoi hän, kirjoita, hänen täytyy antaa se anteeksi.
"Teetkö niin???
"Minä tiedän loukanneeni sinua syvästi — kauheammin kuin taisin aavistaa; minä olen alentanut kunniaasi, pilkannut rakkauttasi — kaikkea, kaikkea. Mutta minä koetan parantaa niin paljon kuin voin — rakkaudella koetan palkita rakkautesi ja — kenties vielä rakastat
Sinun Annetteasi."
"Kas niin, se on kirjoitettu, lukittu; pian postiin, Dora, lähetä se paikalla sinne… Jos hän jättää sen vastaamatta, jos hän vastaa kylmästi, pilkkaavasti … sen voi hän, sen saa hän tehdä."