"Niin, mutta sitten ei hän ole milloinkaan rakastanut sinua," hymyili Dora, joka istui ja ompeli, ja ainoastaan silloin tällöin katsoi ylös, nähdäkseen ystävänsä tahi nyökätäkseen yli kadun, sillä mamma istui mittahuoneessa hattutehtaansa kanssa, että taitaisi nähdä tyttöjänsä (niin nimitti hän molempia uusia ystäviänsä).
"Uskotkos niin Dora?"
"Uskon, siitä olen varma; miten muutoin se voisi olla? Jos ei hän vastaa, tahi sanoo ei, niin sinun tulee olla levollinen, sillä silloin on hänen ylpeytensä rakkauttansa voimakkaampi, ja sitten ei se ole paljon arvoinen; mutta sinä saat vastauksen, saat tietysti vastauksen kun hän vaan saa kirjeen. Hän ei ole suinkaan mennyt Amerikaan tahi Norrlandiin, tahi muualle ulkomaalle," nauroi Dora, joka, epäilemätön asiastansa, arveli että Annetten vakava suru oli naurettava.
Hjalmar kärsi paljon, Tarvittiin koko hänen sielunsa voima, taitaakseen taistella sitä toivottomuutta vastaan, joka tahtoi anastaa sijan hänen sielussansa. Mutta hän vaijenti niin paljon kuin jaksoi sitä vaarallista ääntä — ja hänellä oliki voimia onnistuaksensa.
Hjalmarin rakkaus oli syvä, totinen, ja sentähden niin tyven; sillä tuo voimakas virta juoksi sielun pohjassa ja pinnalla ei huomattu haihtuvia jälkiä tuulahduksien perästä, joita nimitämme mieltymykseksi — sillä vilpitön rakkaus kulkee syvällä.
Mutta Annette oli häntä hirveästi solvaissut, ei ainoastaan sillä, että haavoitti hänen kunniaansa, vaan hän oli itsekkyyden laskujen epäluulolla räjäyttänyt ikuisen kuilun heidän molempain välille. Sellainen paha luulo myrkyttäisi hänen ja Annetten elämän, eikä se tarvinnut muuta kuin että se oli kerta herätetty, niin — jos sen taisikin joksikuksi tuokioksi nukuttaa, ilmestyisi se kuitenkin ensimäisessä sielun levottomuudessa uusilla voimilla; ja kun rauhattomuuden aika tulee, vasta silloin, jos milloinkaan, tarvitaan kaksi puolisoa täydellä luottomuksella sulkeutumaan toisiinsa.
Annetten kirje tuli. Hjalmar tunsi sen päällekirjoituksesta ja melkeen aavisti kirjeen sisällön. Hän laski sen pöydälle ja käveli edes takaisin huoneessa. Hän ei uskaltanut sitä avata, ennenkuin tuli tyvenemmäksi.
"Hän rakastaa minua kuitenkin," sanoi Hjalmar vihdoin; "hän rakastaa minua kuitenkin, ja minä rakastan häntä enemmän kuin elämääni. Hänellä on vikoja, suuria vikoja; mutta kelvollisinta ei rakasteta, vaan ihmistä sellaisena kuin hän on; virheet tahdotaan poistaa, tahdotaan jalostaa rakastettua, nähdään siis salaisuuksia, mutta kuitenkin — on hän kallisarvoisin maan päällä. Mutta nyt ei ole kysymys minun tahdostani; tässä on kysymys olla viisas tahi ei, seuraten sokeata tunnetta ja syösten hänen moni-vuotisiin kärsimyksiin — epäluulon ikuiseen pimeyteen."
Hän aukasi kirjeen ja luki sen. Hän tuntui levolliselta, mutta vaaleutensa ilmoitti sisällistä taistelua. Hän viipyi kauan, ennenkuin kirjoitti vastauksen.
"Jäisesti rakastettu Annette!