"Hirmuista on, lapsi, miten suloista on kamreerilla tuolla ylhäällä, ja kuitenkaan et unhota vanhaa täti Printfelliä. No, meneekö tyttö naimiseen?"
"Sitä minä en tiedä, täti kulta, ja tuskin uskon."
"Herra Jumala, miten hän on onnellinen, joka istuu niin ylellisyydessä. Tietääkö herra Rauhanen, hän on Lapinmaasta köyhän miehen tyttö, jonka he ovat ottaneet omaksensa."
"Ei, Norrlannista," oikasi Dora.
"No niin, lapsi, se on yhden tekevä, mutta yhtä hyvä, hän seurasi eläinkulettajaa, niin, Kaisa tietää koko historian."
"Ei, täti kulta, hän on paikasta, joka sanotaan Joutsenvedeksi."
"Se on," huomautti Rauhanen, "samassa kirkkoherrakunnassa, jossa isäni on komministina."
"Tunnetteko Joutsenvettä ja siellä olevia vanhuksia?" kysyi Dora vilkkaasti.
"Minä en ole nähnyt Joutsenvettä kuin yhden kerran; se oli kaksi vuotta sitten. Minä ja muutamia muita kuljimme ympäri tuntureja kasveja tutkimassa ja keräämässä. Tulimme silloin muuanna kauniina kesäpäivänä tyynen järven luokse, joka sijaitsi tunturin alla; luulimme olevamme synkässä metsässä, kaukana kaikista ihmis-asunnoista, kun huomioani herätti eräs ääni, joka uudistui niin säännöllisesti, ettei se voinut johtua jostakusta metsäkaskesta. Vihdoin huomasimme että se oli kangaspuitten yksiääninen kalkutus."
"Oi, puhukaa vielä, ja te…"