"En minäkään ensi alussa; mutta Jumala antakoon tuolle nuorelle miehelle kaiken sen onnen, jonka minä luulen hänen ylevän luonteensa ansaitsevan. Iloista on nähdä onnellisia ihmisiä maailmassa; ja joka saa Constance v. M:n, voidaan kaikissa katsannoissa sanoa onnelliseksi."
"Onko hän niin ihana?"
"On, tosiaankin. Hän on ruskeaverinen ja siis erinäköinen teidän ihanasta tyttärestänne; mutta hän kilvoittelee hänen kanssansa."
"Oi, hän ei ole tietysti mikään … mutta Annette on hyvä, niin hyvä; hänellä on sydän…"
"Jonka hän on sivistänyt äitinsä mukaan."
"Voi, meillä kaikilla on vikoja, ei kukaan ole täydellinen."
"Se ei näytä johtuvan mieleenne, rouva, että juuri se mietintö todistaa, ettette sitä tarvitse tehdä, sillä joka on päässyt pidemmälle tieteessä, uskoo itsensä aina taitamattomaksi; hän yksistään näkee miten paljon puuttuu. Niin on taivaallisessakin tieteessä, kun ollaan vilpitön kristitty. Mitä pidemmälle ennätetään, mitä korkeammalle tullaan, mitä enemmän armon aurinko luo valoa sieluumme, sitä paremmin kykenemme huomaamaan niitä vähäpätöisiä pilkkuja, joita jää sydämemme pohjalle."
Hyvä asessori pitkitti kauan vakuuttaaksensa kamreerin rouvaa että hän on enkeli, ja imarrus ja mielen tyyneys pimentivät rouvan päättämystä.
"Tätä ette saa mainita tyttärellenne," virkkoi asessori lopuksi. "Hjalmar on yksi monista, jotka jumaloitsevat häntä, eikä ole sovelias antaa hänen sitä tietää ennenkuin asia on varma; nyt se on ainoastaan juorupuhe … huhuja ei käy uskominen."
Asessori antoi näin tiedon kamreerin rouvalle, mutta toimitti sen myös palvelijansa kautta eräälle toiselle, jonka tunnemme, tiedoksi, joka oli kehkiintynyt asessorin omassa kekseliäässä sielussa.