"Ja hän, joka näytti niin rehelliseksi ja jaloksi, jonka Annette ja minä katsoimme hyväksi ihmiseksi, jaloksi ja puhtaaksi kuin kullan!"
Dora ei voinut maata sinä yönä; hän tahtoi epäillä — mutta siihen ei löytynyt syytä.
"Ludwiginvuori, Ludwiginvuori… No, kummalliseksi tulee nähdä jos hän on kirjoittanut sieltä kirjeensä. Sitä ei Annette katsonut."
Seuraavana aamuna pyysi Dora nähdäkseen Hjalmarin kirjeen, hän sai sen. Oikein, se oli kirjoitettu Ludwigvuorella, ja kun katsottiin sinettiä, oli se reivi M:n.
"Hän on siis siellä," virkkoi hän sitä miettimättä.
"Missä, Dora?" kysyi Annette, joka surullisena nosti silmänsä eräästä kirjasta. "Missä?"
"Ludwiginvuorella."
"Niin, se on kai hänen setänsä omaisuus; sillä minä kirjoitin vaan kaupungin nimen ja: seuraa katteini Hjalmarin postia?"
"Ei, Annette kulta, niin se ei ole. Mutta, Jumalan kiitos, sinä et tarvitse murehtia, hän on sinulle ansioton, hän on halpa, petollinen ihminen, joka mujerti onnesi ja kenties nauraa sillä."
"Mitä sinä sanot? Mikä se on?" kysyi Annette ja karkasi ylös. "Sinä näytät aivan muuttuneelta."