"Ja hän pyysi minua tervehtimään kaikkia tuttujansa ja sanoi: jos löydät ukko Löfstedtin, joka luultavasti asuu — luultavasti, sanoi hän, sillä hän ei tiennyt varmasti talon numeroa … Kustaankadulla, niin…"
"Jopa jotain, ja hän muistaa…"
"Niinpä niin, hän muistaa sinun aivan hyvin… Ja anna hänelle, sanoi hän, pankkokolmonen, jonka hän saa panna likoon kihlauksen kunniaksi; sillä katsos, luutnantti on iloinen ja tahtoo että koko maailma iloitsisi."
"Häh, se ei käy milloinkaan laatuun. Hei, kun hän muistaa minua, mutta hän on saanut selvän tuolla toisella puolella," virkkoi Löfstedt ja otti setelin syvästi kumartaen. "Tervehtäkää sitä hyväntahtoista luutnanttia Löfstedtin puolesta ja sanokaa, että se liotetaan. Muutoin minä hakkaan nyt halkoja oikeusneuvokselle, sillä katsokaas, hän ei polta milloinkaan kuin vuoden vanhoja halkoja."
Palvelija oli tuskin mennyt ennenkuin Löfstedt, käänneltyään ensin seteliä kaikin puolin ja tarkastettuaan vesileimaa, ollakseen oikein vakuutettu ettei se ole väärä, tömisti astuimia ylös katteinin rouvan luokse, ilmoittaakseen hänelle uutisia ja kertoakseen odottamatonta onneansa.
Rouva, joka tiesi koko asian Annetten kanssa, pelästyi, ja puhui sen iltasella tytöllensä.
"Niin halpa ei hän mahda olla," sanoi Dora, "Ei, se on kauhistavaa, ei, se ei ole tosi!"
"On, Löfstedt näytti minulle rahan, eikä liene kenenkään eduksi antaa pankkokolmosta, viekoitellaksensa köyhää puunhakkaajaa Tukholmissa."
"Ei, siltä ei se näytä. Mutta, mamma, voiko joku ihminen todellakin olla niin ilkeä?"
"Jumal' armahda, niin se näyttää, vaan sellaiset esimerkit ovat harvinaiset."