"Ikuinen kiitos, jalo, enkelin kaltainen sielu, kiitos, ikuinen kiitos!"
"Älkää minua kiittäkö; tyttäreni määrää itse kohtalonsa, sen lupasin minä miesvainajalleni hänen kuolinsängyssänsä. Mutta jos te saatte Annetten lupauksen, siunaan minä teitä ilolla."
Asessori pyyhki silmiänsä; hän luuli melkeen itkevänsä.
"Minä en voi sanoa, minä en voi lausua," sanoi hän sortuneella äänellä; "teidän jalomielisyytenne on ylen suuri. Mutta sanokaa tyttärellenne miten äärettömästi minä häntä rakastan, että minä olen aina hiljaisuudessa rakastanut, mutta etten minä ole milloinkaan ennen uskaltanut edes itseänikään antaa selvästi aavistaa, että niin oli."
"Kyllä minä puhun tyttärelleni, mutta houkutella en minä häntä tahdo."
AIKA SEN JÄLKEEN.
"Hyvä Annetteni, sinä olet nyt jonkun ajan oikein riutunut; sinä olet vaalea, katsanto himmeä … ja kuitenkin naurat sinä välistä ja näytät tekevän työtä ylen paljon. Et sinä tarvitse työssä olla."
"Totta kai, mamma, minä tarvitsen työskennellä, ja Dora on opettanut minun saamaan huvin työstä.
"No niin, ei se vahingoita; mutta sinä vajotat itsesi suruun Hjalmarin käytöksen tähden; hän ei sitä ansaitse, hän oli sinulle halpa; siinä huomaat miten ulkomuoto pettää."
Annette pudisti päätänsä.