"Niin, lapsi!"
"Svaning?" toisti Annette ankarasti väristen; "no, sitä puuttui, mamma."
"Mieti tyynesti asiaa, Annette; mieti asiaa, tyttöni. Hän on kunniallinen ihminen, joka pyytää kättäsi."
Annetten muoto osoitti syvää miettimistä. Vähittäin kirkastui silmäys, se sai jotain uneksivaa, haaveellista, sielun syvyydessä paloi silmistä välkkyvä hehku. "Niin, mamma," sanoi hän vihdoin, "minä tahdon miettiä; minä itse puhun Svaningin kanssa; minä olen vilpitön häntä kohtaan. Hyvää yötä, mamma!"
"Jumala siunatkoon lasta ja antakoon hänelle hyvän neuvon!" kuiskasi äiti tytön mentyä. "Se ei pääty koskaan hyvästi, jos hän ei saa muuta ajateltavaa. Tuo häijy ihminen, joka syöksi lapseni epätoivoon!"
MUUAN PÄIVÄ MYÖHEMMIN.
Annette istuu puoliksi kallistuneena vasten sohvankulmaa. Asessori
Svaning seisoo hänen vieressänsä.
"Minä olen puhunut kunnioitettavan äitinne kansaa."
"Teillä on siis täysi tosi, herra asessori, kosimisessanne?"
"On, Jumalan nimessä!"