"Ei, ei, miten niin voit luulla?" kysyi Dora ja punehtui.
"Niin, näetkös, siellä seisoi kaksi kynttilää pöydällä ikkunain välissä ja kaksi sillä pöydällä, joka sijaitsee sohvan edessä, sen näin minä aivan hyvin teidän sinisten rullakartiinien lävitse."
"Vai niin, vai niin, mamma viritti niin monta kynttilätä … hän niin teki."
"No, istuitteko siellä ja huvittelitte itseänne, katselemalla miten paloivat?"
"Ei, mutta mammalla oli vieraita, muuan mamman nuoruuden ystävän poika."
"Kuka?"
"Niin, huomaatkos, hän on sama Rauhanen, jonka minä ennen olen maininnut."
Annette ei voinut olla nauramatta, sillä tyttö raukka oli aivan punainen.
Annette katseli häntä ja naurahteli: sepä oli oikein hauskaa. Dora raukka oli nimittäin, puhuessaan yhtymisestänsä täti Printfellin luona, sanonut: "hän näytti oikein sievältä … hän oli oikein kohtelias, ja jos hän kosisi minua, saisi hän myötäisen vastauksen."
Näin oli hän sanonut siinä lujassa vakuutuksessa, ettei hän milloinkaan enää kohtaa mainittua henkilöä; se ei tuntunut hänestä pahemmalta, kuin jos hän olisi puhunut vaksikammion kuvasta; mutta nyt tuli tuo miettimätön sana pian perässä.