"Ei, minä istun ja teen työtä; sitä et kenties ole huomannut, sinä et näe miten paljon minä ennätän."
"Annette raukka, sinä olet todellakin muuttunut laihaksi, kalveaksi, sinä tulet vihdoin kipeäksi."
"Kipeäksi? Eikö mitä, ei sellaisesta kipeäksi tulla."
"Mutta," lisäsi Dora ja pyyhki ystävänsä otsaa, "sinä palat kuin valkea, sinä olet kipeä."
"Dora, nyt sinä luulottelet… Ei, tyttöseni, minä olen terve … en aivan, minä olen kylmettynyt, mutta kyllä siitä pian pääsen. Anna minun vaan nähdä että sinä juot mukavasti kahvia täti Printfellillä ja sitten miten kynttilät palavat pienessä vierashuoneessanne, se ilahuttaa minua, en tiedä minkätähden minäkin pidän siitä nuoresta miehestä."
"Häntä tuntematta."
"Niin, se on sielun myötätuntoisuutta."
"Todellakin, jos minä valitsisin asessorin ja hänen välillä, niin…"
"Ottaisitko asessorin," hymyili Annette ja huokasi.
"Ei, sitä en tekisi; mieluummin muutan Norrlantiin ja tulen apupapin rouvaksi. Oi, miten siellä mahtaa olla hauskaa!"