"No helkkari, onko se nyt poissa … se on harmittavaa, mutta, niinhän sanoin: mitä minun tyttöseni tekee kaulanauhalla, sillä hän ei voi sitä muille näyttää kuin äitille ja minulle ja Antille, kun eroitellaan pukkeja, lehmiä ja poroja; me kolme emme pidä lukua sellaisilla tarpeilla, ja ne toiset eivät sitä käsitä".
"Oi, Herra Jumala, minä olen aivan onneton jos en saa kaulanauhaani…
Minkänäköinen se oli?" kysyi Anna itkien.
"Se oli kaunis kuin papin neitsyellä, lasihelminen, tai mikä sen nimi oli".
Anna itki sitä ankarammin.
"No, kuinka sinä olet lapsellinen; ethän sinä tarvitse kaulahelmiä; sinä et mene paljon ulos tuvasta, etkä näe vuosikausiin ihmisiä".
Anna itki edelleen. Vihdoin tuli Antti sisään.
"Minä loistan ja minä palan, mitä tekee se, joka pantin tuntee?" hän huusi ja piti pientä pakettia kädessään.
"Niin, hänen tulee kuivata silmänsä; katsopas, Anna, tässä on kapineesi".
Tyttö, suunniltaan ilosta, hypähti ylös ja otti paketin. Se sisälsi oikein kauniin sinisen kaulanauhan.
"Se on sininen, isä", lausahti hän, vähemmän iloisena kuin ennen.