"Niin, siltä se näyttää," huokasi Annette.
"Tiedätkös mitä minä olen aina huomannut?"
"Niin, huomaatkos, kun mammat hankkivat naimista, menee se aina takaperin; ne arvelevat kuin avioliitto olisi arpajaiset ja joka koettaa laskea numeroja, petaa itsensä köyhäksi; sillä eihän siinä ole muu kuin mammojen kokemus, joka pilaa kaikki."
"Sinä saatat olla oikeassa."
"Kuules nyt, kokemus ei ole mitään muuta kuin kokemuksesta solmittuja pätkiä … koko elämän yhteen solmittuja tutkaimia … ja sitten tahtovat sovittaa vanhaa uuteen kankaasen, hienoa kuin silkkiharja, ja niin repeää se jokaisesta solmusta, jotka mamma liitti muinoin. Aikansa tulee jokaiselle laittaa kaikki katkenneet langat kuntoon, solmita itse tutkaimensa."
"Onko äitisi tullut kokemuksilla?"
"Onpa niinkin vähän, hän on ihastunut Rauhaseen, mutta arvelee että hänen pitäisi hakea itsensä kaupunkiin."
"Miksikä niin. Se oli…"
"Ihmeellinen aate, eikö todella? Niin, huomaas nyt, kun pappa vainaja hävisi maanviljelyksessä, se tahtoo sanoa maalla, niin pitäisi kaikkein ihmisten asua kaupungissa, sillä siellä olisi papalle käynyt paremmin."
"Mutta miten sitten kävisi talonpoikain kanssa? Niiden on jotenkin hankala…"