"Vai niin, mutta tuo vanha rouva ei ollut reivinna.
"Oli, hän oli sama."
"Ja minäkö en tuntisi reivinnaa, jonka olen nähnyt ja puhunut hänen kanssansa tuhansia kertoja?"
Tällaiseen jankkaukseen rouvien kesken antoivat kamreerin rouvan vaunut johtoa.
Koulumestari, maisteri Lindner istui kohtuullisessa päivällispöydässänsä, vaunujen seisahtuessa oven eteen. Se oli suuri pöytä, sillä hänellä itsellään oli yhdeksän lasta ja siihen lisäksi kaksi kasvatus-koululaista, jotka oppivat kohtuullisuutta samalla kuin latinaa ja kreikkaa. Siinä oli siis suurehko pöytä.
Kamreerin rouva astui sisälle. Hän ei ollut sitä perhettä nähnyt milloinkaan ennen; mutta hän kohtasi pulskea-näköisen, keski-ikäisen miehen. Hänen aikaisin harmaantuneet hiuksensa lepäsivät järjestyksessä ja somasti, hänen kulunut koulutakkinsa näytti mukavalta, vaikka se oli hiuki kulunut, ja erittäin valkoinen kaulaliina täytti puvun. Sama siisteys ja somuus näkyi lapsissa ja kasvatus-oppilaissa. Ei ainoakaan kengännauha ollut pilalla, ei yksikään käsi likainen, ei leivän murenaista pöytäliinalla, joka lumen valkoisena lepäsi pöydälle levitettynä ja jonka reijät — sillä muutamia näkyi sellaisia — olivat huolellisesti vatien olkimatoilla peitettyinä.
Perheen isäntä ja rouvansa nousi ylös; mutta koko lapsilauma raappasi jalallansa ja istui sitten pitkittämään ateriaansa.
Herra Lindner vei vieraansa sisimmäiseen huoneesen, joka piti kuvaileman kaikkein pyhintä, sillä se oli varustettu lukuisilla tauluilla, jotka somasti ladotuilla paperikehyksillä hienojen kultareunuksien kanssa kaunistivat seiniä.
Hän katseli vierastansa kysyvästi ja osoitti pienelle sohvalle.
"Minun nimeni on Miller," sanoi kamreerin rouva. "Te tunnette nimeni?"