Asessori vaaleni.
"Mutta, mutta," sanoi hän vapisevin, kalmankarvaisin huulin, "minun hyvä, jalo mammani … hm, teidän olisi toki, suokaa anteeksi, rakas mamma … mutta olisi ollut syy kysyä minulta, neuvotella minun kanssani, joka katson olevani Annetten tuki ja apu. Hänen pyhiä oikeuksiansa testamentin mukaan ei saa rikkoa."
"Mutta olettehan te itse sanoneet, ettei minulla ole perinnön oikeutta, ja silloin on Annettella sitä vähempi. Annette on hyvä, jalo tyttö: hän ei kaipaa yltäkylläisyyttä, jossa olemme eläneet. Luultavasti minä kärsin siitä enemmin, mutta ei mitään minulle tiettyä vääryyttä saa painaa Millerin rintaa hänen herätessään Jumalan tuomiolle … ei, niin ei saa tapahtua."
"Mamma on siis itse tehnyt itsensä köyhäksi."
"Ei, en köyhäksi, mutta minä en ole enää rikas."
"Mutta te olisitte voineet lämpimällä kädellä … lämpimällä kädellä, mamma kulta … lahjoittaa Annettelle vähän varallisuuden, ennenkuin tulee tietyksi miten paljon on perintöä jälillä."
"Ei, sitä en minä voi, ja paitsi sitä en minä tahdo niin."
"Vai niin, mamma ei voi eikä tahdo. Oi, mamma, teidän jalomielisyytenne on vienyt teidät liian kauaksi, te olette syösseet itsenne, rakastetun Annetteni ja minun kurjuuden kitaan."
Kamreerin rouva, vaikka ei taipuvainen pilkkaamaan, ei kuitenkaan voinut olla sanomatta: "Mitä teihin kuuluu, ei kurjuutenne ole tullut suuremmaksi, kuin se on; te ette tule rikkaammaksi, mutta ette myös köyhemmäksi."
"Minun hyvä mammani, jos ei näin olisi tapahtunut, olisin minä voinut tarjota Annettelle suuren, komean asunnon ja tuhansia huveja, joita hänen nyt täytyy olla vailla … se on minun ajatukseni."