"Ah, kyllä se pian kuluu, ja se sopii sinulle, joka olet kotona; pahempi se on minulle, joka joudun avaraan maailmaan, jota en juuri tunne sitten monen herran vuoden, Jumala paratkoon, lähes yksinäni… Ja tuntuu jotenkin raskaalta joutua lähtemään matkoille; mutta saanhan siitä maksun ja — nyt tulee yllätys, äiti — otan Annan mukaani; pojan täytyy jäädä kotiin, mutta jonkun pitää tulla mukaani".
Anna nyt aivan puhkui riemua eikä tiennyt, miten sen ilmaisisi. Hän hyväili äitiään, suuteli isäänsä ja taputteli Anttia.
"Ah, sitten saan nähdä kuninkaan ja kuninkaan rouvan, pienen kuningattaren … niin, tiedän kyllä, kuinka he ovat puettuja", lisäsi hän, kun kaikki hymyilivät hänen ihastukselleen. "Kyllä tunnen heidät, sillä olen selvillä, miten heillä on tapana menetellä".
"No, kuinka sitten?"
"Katsos, kuninkaalla on yllään punainen, kultaremssuinen villapaita, ja hän seisoo pöydän vieressä, jolla on kultakruunu punaisen kankaan päällä, ja kuningatar on pukeutunut punaiseen, kultaremssuiseen mekkoon ja kenkiin, joissa on niin korkeat, niin korkeat korot".
"Kuinka tiedät tuon?"
"Kas, äidin kirstunkannessa on taulu, jossa sekä kuningas että kuningatar on kuvattu juuri sellaisina kuin he ovat ja elävät tässä maailmassa. Ja sitten saan nähdä…"
"Ah kyllä, kyllä vaan, ellet vain kadota silmiäsi", sanoi isä nauraen.
* * * * *
Kahdeksan päivää sen jälkeen olivat Sakari ja hänen tyttärensä porolaumoineen matkalla suureen maailmaan. Ei voitu nähdä mitään kauniimpaa kuin Annan kauniit silmät, kun hän sai lähteä matkalle hiljaisesta kodistaan. Hän olisi suorastaan unohtanut hyvästellä äitiään ja Anttia, elleivät he molemmat olisi muistuttaneet siitä. Äiti itki, kun hän suuteli tytärtänsä, mutta Anna oli niin onnensa vallassa, että hän miltei piti äitinsä kyyneliä naurettavina. Niin erilaisia ovat usein sieluntilat, ja juuri siksi ihmiset niin harvoin ymmärtävät toisiansa.