KAMREERI MILLER.
"Tänään on kymmenen vuotta pikku Annetten kuolinpäivästä", huokaili Millerin rouva, noukkiessaan piirongin laatikosta muutamia vähäisiä kapineita, jotka olivat kuuluneet heidän ainoalle lapsellensa. Huonoksi kulunut läkkikalkku, jolla tyttönen oli useasti leikkinyt, vähäinen hopealusikka, josta hän aina otti lääkkiä viimeisen tautinsa ajalla, ja kullan-keltainen hiuskutri olivat ne jäännökset, jotka äiti kätki tyttönsä muistoksi. Se oli sydäntärasittava häviö, hän kun oli heidän ainoa lapsensa.
"Tänään olisi hän täyttänyt kuusitoista vuotta", sanoi äiti; "kuusitoista vuotta … hän olisi suuri tyttö; mutta Jumala tahtoi toisin".
Hän ei huomannut näissä mietinnöissänsä, että miehensä oli tullut sisälle ja seisoi hänen vieressänsä.
"Niin, mamma", sanoi hän vihdoin, "tänään on kuusitoista vuotta siitä … ja kuitenkin, kuitenkin…"
"Ja kuitenkin kaipaamme pientä tyttöämme", virkkoi hänen vaimonsa hymyillen surullisesti; "onhan se lapsellista, Miller, kovasti lapsellista?"
Kamreeri oli kunnian mies, vaikka miten sanotaan vähän mielisteleväinen; hän oli harras, rakastettava olento, mutta häpesi ollaksensa sellainen, kun ei löytynyt mitään koko maailmassa, jota hän pelkäsi enemmän kuin miehuuttomana pitämistä, vähän hyvänluontoiseksi mieheksi katsomista, jommoinen hän olikin. Kamreeri oli koettanut muodostaa luonnettansa, mutta ei onnistunut; sillä luonnon antamaa tahi kieltämää emme voi muuttaa, vaan sen minkä voimme, on lahjain kykymme mukaan käyttäminen. Ei kaikkein ole suotu ky'yllä tahi älyllä hallitsemaan maailmaa, niinkuin ei kaikki puut ole kylliksi valtavia lahjoittamaan suojelusta ja varjoa; mutta ketään ei ole, joka ei voi hyödyttää, joka ei voi täyttää jotain sijaa, mikä muutoin lepäisi hedelmätönnä, jos vaan tyydytään olemaan pajupensas tahi maahumala, eikä yritetä olla tammi. Kamreerilla oli kuitenkin pieni vika, hän tahtoi olla mikä hän ei ollut — ja sentähden hän ojensi itsensä, vaikka se häntä kirveli, ja sanoi:
"Ole järjellinen, Emilia kulta, järkevä ja älä murehdi tyttöä kauemmin".
"Murehdi häntä? Minä en murehdi, mutta rakastan hänen muistoansa … ja sentähden ovat nämä pikkukalut minulle rakkaat".
"Vai niin, aivan oikein, Emilia kultani, mutta tämä muisto on hyödytön, on jotain, joka … joka … tahdoin sanoa … sinä et saa aina ajatella tyttöä. Minä ajattelen, Jumalan kiitos, harvoin sitä surettavaa historiaa … minä katsoin jo alussa tyynesti ja maltteellisesti asiaa".