"Mutta sitä minä epäilen. Hän mahtaa sinua kuitenkin rakastaa."
"Ei, mamma, hänen litteässä rinnassansa ei rakkaus saa sijaa, siinä on joku muu syy."
"Niin, Annette, minä olen paljon oppinut… Asessori…"
"No, mamma, onko hän vielä yhtä jalo kuin ennen?"
"Ei, minä epäilen sitä; minä luulen heränneeni unesta, hän on ilmaissut itsensä."
"Vai niin, vihdoinkin. Tietääkös, mamma, hänen kanssansa on samoin kuin suuren vesikäärmeen, sadat ovat sen nähneet, mutta ei kukaan tahdo uskoa. Niin on minunkin laita; minä olen nähnyt hänen sydämensä kauan, kauan — ainoastaan vaistomaisesti, mamma, mutta se on välistä varma, varmempi kuin järki. Minä olen kauhistunut sitä ihmistä."
"Ja kuitenkin, — kuitenkin kihlasit itsesi hänelle?"
"Niin, minä olin hurja, ei ainoastaan hullumainen, minä olin epätoivoinen, en tietänyt mitä tein… Kylläksi siitä, mamma kulta, jos ei minua Jumala auta, niin, niin … mutta sen hän tekee, siitä olen varma. Hän on antanut minulle Hjalmarin takaisin kuin ihanteeni, hän on täyttänyt kuilun välillämme, ja kyllä hän voi vielä tehdä ihmeen asessori Svaningin kanssa."
"Jumala antakoon niin tapahtua! Suo minulle anteeksi, Annette; se olen minä, joka alusta aikain olen syyllinen kaikkeen."
"Oi, mamma; Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, ainoastaan se, että olette rakastaneet minua ylen paljon … sen antakoon Jumala teille anteeksi … mutta minä tulin siten tytöksi sisällisettä armotta, minä tulin turhamaiseksi, pintapuoliseksi ihmiseksi, joka tyydyin ulkonaiseen loistoon, ainoastaan varjovaloon, mikä kerran valheellisella häpeällä särki oman sieluni rauhan. Sanalla sanoen, se oli rakkautenne minuun, vikojeni kärsiminen, se oli se epäjumaloitseminen, jonka esineeksi minä tulin, joka vaikutti etten tahtonut olla se mikä olin, en tahtonut olla puulusikka, vaan välttämättömästi hopealusikka, niinkun veljeni sanoi. Oi, hänellä oli oikeus: minulla on ollut lyijy sydämessä koko ajan, näkyäkseni siksi mikä en ollut. Nyt on lyijy poissa, mamma," lisäsi hän ja ojensi kätensä äitillensä, "nyt on lyijy poissa."