"Minä tahdon ensin miettiä asiata. Kuules nyt, Annette, omistamamme varallisuus ei kuulukaan meille; minä olen nyt saanut sen tietää."
"Mitä?"
"Ei, lapseni! Mutta sitä ei tietänyt Miller vainaja, hän jätti asian lakimiehen käsiin, sillä hän itse ei sitä ymmärtänyt. Hän voitti riidan ja luuli olevansa kaikkein niiden rahain oikia omistaja, jotka vanha kenraali jätti jälkeensä. Viimeisinä aikoina hän sai syytä epäillä, mutta ei voinut milloinkaan tutkia asian kohtia; mutta nyt on todellakin selitetty, että siinä on tapahtunut sekaannus kahden aatelisen, samanimisen suvun välillä, mutta eri sukukunnasta, perintö täytyy siis mennä niille, eikä meille, ja me emme ole läheskään rikkaita."
"Oi, mamma, saanko suudella teitä!" huudahti Annette ja suuteli äitiänsä otsaan. "Jumalan kiitos, me emme … ole likimaillekaan rikkaita, sanoi mamma. Oi, mamma, te olette melkein rikas, mutta minä olen köyhä; testamentti kumoutuu, niinkö?"
"Niin, lapsi."
"Jumalan olkoon kiitoa, nyt olen minä köyhä … köyhä, kuin hän! Juopa, syvä ylipääsemätön juopa on sulkeuntunut, usko on palannut."
"Mutta, lapsi, älä nyt tule niin iloiseksi, sinä et voi peruuttaa asessorin kanssa?"
Annette pysähtyi äkkiä ja sanoi: "Asessori … mutta, mamma, hän mahtaa tehdä takaperot minun kanssani?"
"Sitä hän ei näytä tosiaankaan tahtovan."
"Ja sen minä pidin varmana, ihan varmana."