Tukholmissa Helmikuulla.
Voidaan silloin sanoa: kun rakennus on kauan sisästä palanut, valkea syöksyy ulos yht'aikaa kaikista ikkunoista.
Katsos nyt! Enkö minä sitä tietänyt? Vai niin, sinä olet tosiaankin onnettomin kaikista ihmisistä. Se on siis onnettomuus kun pääsee komppanian päälliköksi ja saa kauniin virkatalon, sillä sotaneuvostossa kerrottiin että se rakettiin uudesta kolme vuotta sitten, tuo virkatalo, jonka nimi on (odotas, minä kirjoitin sen paperilappuun) jonka nimi on Honkala.
Se on erinomaista, sillä saman nimen mainitsi pikku nykänenä viisitoista kertaa, ja et sinä siis taidakkaan tulla viiden kymmenen penikulman päähän ystävästäsi Rauhasesta, pappismiehestä, joka itse maalaa huoneensa, vaikka sinä luonnollisesi et mitään puhunut siitä asiasta.
Nyt on siis puhe vaan asessorista.
Minä olen varmasti vakuutettu että asessorimme oikeasta kosi saadaksensa rahoja; nyt ei ole siellä mitään saatavana, sillä muuan köyhä raukka, joka lienee koulumestari, on saanut muka enimmät, mutta antanut pois suurimman osan ja perustan apurahastoja Upsalassa ja Lundissa, ja niin edespäin — sillä siitä asiasta ei ole minulla oikeata selkoa.
Siinä on kyllä että Annette ei ole rikas, vaan tyttö, joka on varallinen komppanian päällikön kosittavaksi, tarvitsematta hänen tahi jonkun muun uskoa että se on tapahtunut rahain tähden. Se on sellaista, jota minä pidän tärkeänä, koska tuo pieni ihminen puhui jollain pontevuudella siitä onnesta, kun miehellä on niin paljon ja tytöllä niin vähän, ettei voi epäillä itsekkäitä laskuja. Sellainen side lienee ollut herrasväen välillä.
Kun minä kuitenkin olen vakuutettu, ettei rakkaus vaan mietintö sitonut liittoa asessorin ja Annetten välille (vaikk'en minä voi käsittää häntä), vaan katson sen hänen entisen elämänsä kaunistukseksi, niin teen minä kokeen.
Minä pitkitän huomenna.
Päivä sen jälkeen.