Eilen illalla olin minä hänen ylhäisyytensä enoni luona. Minä tapasin ukon yksinänsä.
Oi! hän on rakastettava ukko, vaikka vanhan maailman, ja ihminen, joka kauhean mielellänsä tahtoisi hypistellä ajan osoitinta pari sataa vuotta takaisin. Hän on historioitsia, ja kaikki historian sisällys paistaa vanhukselle hurmaavassa valossa, joka vaikuttaa että hän näkee vanhan ajan hyvät puolet, mutta ei huonoja. Silloin oli kansa uskonnollinen, jalo, voimakas, sanoo hän, mutta mikä se nyt on? Minä olen väitellyt hänen kanssansa, sillä minä luulen että se on oikein hyvä tähän aikaan.
Mutta kylliksi jo vanhasta enosta Kalle Abraham, niinkuin hän sanotaan suvussa. Tuo Kalle Abraham on sama, joka on pikku asessorista pitänyt murhetta, on turvannut häntä ja auttanut häntä niin pitkälle onnen radalla, että tuo ihmis-raukka näyttää nyt kuin vanha pergamentti; sillä sinä voit uskoa, onnen löytäminen kustantaa kirjoitusmiehen ruumista; jos hän voi säilyttää ruoansulatuksen ja taitaa maata, niin hänellä on rautaluonne. No niin, minä tiedän että enoa mies miellyttää.
"Minä olen nähnyt asessori Svaningin morsiamen."
"Vai niin, hän lienee sangen arvossa pidettävä tyttö," sanoi eno.
Arvossa pidettävä? Olisi eläminen jossain toisessa vuosisadassa, että käyttäisi tyynni kuivunutta laatusanaa.
"Niin, hän on herttainen, kunnioitettava tyttö; mutta köyhä."
"Oikein, minä olen kuullut Svaningin kertovan, että äiti jonkun varomattomuuden kautta hävitti suuren osan."
"On sääli Svaningia," sanoin minä ja sitä en valhetellut; "sillä jos saa tytön, joka on toiseen rakastunut, ei ole paljon parempi onnettomuutta."
"Miten niin?"