"Niin," aloin minä, "tietysti hän toivoi saavansa rahoja, mutta siinä hän pettyi. Hän olisi kyllä peruuttanut tuon onnettoman yhdistyksen, jos ei kunniansa häntä estäisi."
"Siinä tekee hän oikein," sanoi eno Kalle Abraham, "sillä katsos, hän on vanhasta maailmasta."
"Ei näyttänyt olevan mitään sydämellistä yhteyttä heidän välillänsä. Sekä hän että tyttö nähtävästi katuivat kihlausta, mutta siihen sitoutaan molemmin puolin."
"Jos et sinä olisi kihloissa," hymyili ukko, "ja kun minä näen liiaksi ihastuneesi, niin näyttää kuin sinulla itselläsi olisi tuumia."
Minä punastuin, sillä minulla oli tosiaankin tuuma, vaikka ei itseäni varten.
"Kuitenkin," toisti ukko, "tahdon puhua Svaningin kanssa; ja jos se on selvä että he tekevät toisensa onnettomaksi, ja varsinkin jos hänen asiansa kärsisi — sillä siten voi hänen virkatiensä sulkeutua — niin tarvitsee niiden suostua ystävällisesti tekemään takaperoiset."
Näetkös nyt, enkö minä ole valtavälittäjä? Saadaan nähdä miten se selviää.
"Minä en käsitä Svaningia," sanoi eno keskustelun ajalla; "minä en käsitä häntä; mutta hän ei ole ollut tähän aikaan itsensä lainen ja on silloin tällöin näyttänyt nuoruuden ajattelemattomuuksia — nyt minä muistan sen — puhunut kihlauksista, niinkuin kummin puolinen mietintö on muodostanut, mutta järki ei hyväksy, ja niin edespäin."
"Kaiken johdon mukaan huomaa hän olevansa sellaisessa tilassa," sanoin minä.
Nyt näet mitä minä olen tehnyt, mutta enempää en voi tehdä; sillä mennä naimiseen tytön kanssa, ainoa mikä näyttää olevan jälillä, minä en voi, koska, niinkuin tiedät, minä olen jo sitoutunut. Siis täytyy sinun tulla tänne ales, vaikka rakastetun näkö "lävistää" herra katteinin ja komppaniapäällikön hellän sydämen. Niin sinä itse sanot. Mutta, niinkuin sanottu on, sinä et hyväksynyt minun edellistä kirjettäni, ja tästä tulet kenties vallan neuvottomaksi; mutta siitä minä en pidä väliä, vaan tahdon suurimmalla mielihyvällä olla marssalkkina häissä.