Aivan toisin on yksinäisessä metsässä, mihin suuren koneiston pauhina, jonka nimitämme yhteiskunnaksi, ei ulotu, jossa yksistään ajatustensa kanssa luulee olevansa kokonaisempi, totisempi, kuin tuolla, jossa lainaa muotoja, valoja ja varjoja toisilta eikä milloinkaan hallitse itseänsä, vaan on toisten oma.
Jokaisessa pohjoismaalaisessa on tarve olla yksinään itsensä kanssa, mieltymys äänettömään, piiloutuneesen luontoon, jonka helmassa leikitsimme lapsena… Aina, suurimpain tapausten aikana, ihastuksen ja kansan hurraahuudon paraillaan kansallisjuhlassa kaikuessa, kuulemme ikäänkuin äänen hiljaisista metsistämme, joka houkuttelee meitä sinne rauhan ja levon valtakuntaan, voidaksemme oikein sätehikköön koota kaiken ihanan, pyhän ja hyvän mitä olemme kokeneet.
Mutta teollisuus on tungeinnut kaikkialle, ja ainoastaan Norrlannin ikuisissa metsissä, joissa ei yhtään ole kanavia sen hyväksi käytettävänä, on kyynäspäätilaa, ja saa kulkea pitkät matkat auringon, lintuin ja omain ajatustensa keralla.
Siellä lähellä sijaitsee se tunturiselänne, joka sulkee meidät pois veljeskansastamme, ahdas laakso tunturien välissä. Vaaleanviheriä koivumetsä ympäröipi sitä pientä järveä, joka on täynnä saaria ja jonka rannoilla joukko niemiä jakaa veden kokonaisiin kuvastin-riveihin. Järvi kuvattiin rajaa järjestettäissä kartalle, mutta se olikin ainoa tilaisuus, jolloin siitä puhuttiin maailmalle, ja, Jumalan kiitos, tuon vähäisen veden pitävät kartan nähneet vaan kaikkein pienimpäin vuorimäkien välissä olevana vesilätäkkönä.
Se on onni; sillä muutoin olisi luultavasti joku keinoilija naulannut kokoon siellä lautasuojuksen sveitsiläiseen tapaan, vouratakseen sen jollekulle englantilaiselle, joka tahtoisi parantaa synkkämielisyyttänsä onkimalla siinä pienessä järvessä.
Joutsenvesi on sen vähäisen järven nimi, joka lepää niin piiloutuneena ja unhottuneena; mutta joka sitä on kerta käynyt katsomassa, ajattelee monasti, kun hänen karkoittaa yhteiskunnan virta, Joutsen-vettä.
Koivumetsän takana korkenee maa penkereittäin. Mänty- ja kuusimetsä seisoo ylähällä metsän päävoimana, tummanviheriänä ja korkeakasvuisena, suorana ja vakavana; mutta vielä ylempänä tuntureilla ilmestyy taas koivumetsä, sillä koivu on pohjolan metsäin etu- ja jälkiväki.
Yli koko maiseman kohottavat tunturit lumisia huippujansa — ja sadottain puroja lirisee läpi metsän ja kiiruhtaa valkovaahtoisena tunturin halkeamain ja kivilohkareitten lomitse, kunnes ne heittäytyvät Joutsenveteen tahi yhdistyvät jokeen, joko virtaa pois siitä.
Jos veisin teidät sinne, huomaisitte paikalla tuvan, joki sijaitsee muutamain aituusten ympäröimänä järven laidassa, ja vähäisen ohrapellon, mikä joskus antaa siementä enemmän; kun se tapahtuu kahtena vuonna kolmesta, kylvetään se joka vuosi. Ei vaadita paljon hyvältä äidiltä, luonnolta, ylähällä tunturein välissä, sillä hän on köyhä, äiti raukka — mutta sentähden sitä rakkaampi.
Ainoa yhteys tuon pienen tuvan asukkaille muun maailman kanssa oli joka vuosi marraskuulla, jolloin isä "vyötti itsensä" ja matkusti lähimpään kylään, se tahtoo sanoa yhdeksän peninkulman päähän, myydäksensä rikkaalle Eerikille muutamia nelikoita nieriäisiä, joilla tunturijärvissä on aivan omituinen, oivallinen laatunsa, ja pari sataa riekkoa, jotka olivat pyydetyt pauloilla tuntureilla.