Se ilahutti häntä äärettömästi ja saattoi hänen sydämelleen sisällisen ilon, että mamseli Dora Bernhard, joka aina oli ollut hänen silmäteränsä, meni naimiseen niin rehellisen ja yleisesti kunnioitetun miehen kanssa, kuin pastori Rauhanen oli, sillä hän oli saanut osaa Sidenkronan perinnöstä, että hän oli tulemaisillaan… Jumala tiesi miksi, mutta, puhelma oli pitkä, pöyhkeä ja oivallinen.
Dora oli ylenmäärin hämmästynyt ja näytti, niinkuin hän sanoi, tyhmämäiseltä; hän vaan niiasi ja niiasi eikä ollut kahta tavausta, vielä vähemmän kahta sanaa sanottavana. Koko rohkeutensa oli haihtunut, ja kun ei tullut tuo "siunattu ihminen," täytyi hänen yksin siellä seisoa. "Herra Jumalani, kun täti Printfell tulee," mietti hän; "jos hän ei ole täällä silloin, jään minä onnettomaksi."
Vihdoin kuultiin jonkun joutuisasti tulevan ylöspäin; hän ei voinut olla täti Printfell. Dora rukoili hartaan rukouksen, ettei siellä juokseva henkilö menisi yhtä astuinkertaa ylemmäksi, sillä sielläkin asui ihmisiä. Mutta oikein, vieras tuli kyökkiin, joka väliverholla takan edessä pidettiin eteishuoneena.
"Lienee vihdoin hän," mietti Dora, ja aivan oikein, Rauhanen astui sisään, eikä ennättänyt tervehtää morsiantansa, ennenkuin hyvä vara-emäntä tarttui häneen pitkällä puhelmalla, joka oli niin sydämellinen, ettei tahtonut laisinkaan loppua.
"Ja sinä annat minun raukan yksistäni täällä seisoa niin kauan."
"Hyvä Dora, minulla on ollut laillinen este; minä näen etteivät milleriläiset ole vieläkään tulleet."
"Ei, ne antavat aina odottaa itseänsä."
"Ja tänään heillä on siihen hyvä syy. Näetkös, katteini Hjalmar…"
"Katteini Hjalmar?"
"Niin, hän tuli nyt jälkeen puolenpäivän, ja kun hän tiesi minun asuntoni, tuli hän paikalla luokseni, kuulemaan miten asiat ovat Millerillä. No, kaikki oli hyvin, Annette vapaa kuin lintu metsässä, ja nyt on hän siellä."