"Vai niin, sentähden ne viipyvät."
Nyt keskeytyi puhe, sillä täti Printfell tuli sisälle.
"Nöyrin palvelijatar, herrasväkeni! Oi Herra Jumala, noin kauhistavat astuimet; hohhoh, voidaan sanoa… Vai niin, nöyrin palvelijatar, hyvä mamselini Ahlstedt … ja kas noita kihlatuita! Herra Jumala, muistan aivan hyvin kuin ensi kerta kuulutettiin Printfell vainaja ja minä, ja miten se oli juhlallinen päivä. En minä miettinyt kaikkia niitä onnettomuuksia, joita sittemmin piti tapahtuman, sillä talouden vastaan otto ei ole helppo, ja sitten saimme lapsia, mutta vanhin … hän oli pieni poika, herttainen ja Printfell vainajan näköinen … mutta hän kuoli päähän ilmaantuneesta vesitaudista; ja sitten oli kaksi tyttöä, jotka kuolivat, pikku Maria punarupuliin ja pikku Kustaava hammaskipuun, ollessaan viiden neljänneksen vuoden vanha … ja niin jäimme yksinämme, ja sitten kuoli Printfell vainaja … ja sitten olin minä yksistäni leskenä, jota koko maailma vainoo ja sortaa. Oi, vakava asia on naiminen. Herramme antaa monenlaista surua ja rasitusta, ikävyyksiä ja vastoinkäymisiä, ja loppuu niin että jää turvaton leskiraukka jälille. Mutta onnea pikku Doralle, sinä et tarvitse huolia minun puheiltani, vaikka minulla on kokemusta ja minä tiedän miten sinunkin kanssasi käypi, ja onnea herra pastorille! Herra Jumala! Pastori on tullut oikein lihavaksi sitten kun viimeisen … hyvässä provastin lihassa, hyvässä provastin lihassa."
Täti Prinfellin historia oli vihdoin lopussa ja hän istui, mutta alkoi taas litaniansa kanssa.
"Minua oikein ikävystyttää hänen ennustuksensa," kuiskasi Dora sulhasellensa; "minä luulen että hän on oikeassa, me saamme kokea monta onnettomuutta, mekin, luuletko sinä niin?"
"Niin, Dora, sen luulen minä, mutta me kannamme ne yhteisesti, ja eihän se sitten ole kuin puoliksi raskas. Siinä juuri on avioliiton siunaus: iloitsemme kaksinkertaisesti, mutta murehdimme puoliksi kumpikin; sentähden Jumala tahtoo että kaksi yhteisesti taistelemat elämän lävitse."
Nyt tulivat milleriläiset ja Hjalmar.
Puheitten aika oli jo ohitse, sillä rouva Miller ja Annette eivät puhuneet sanaakaan Doraa syleillessään, ja Rauhaselle sanoi rouva Miller vaan: "Onneksi herra pastorille. Te saatte hyvän tytön, me tunnemme hänen."
Hjalmar nauroi taas tyynellä tavallansa, ja pusersi Doran ja hänen sulhaisensa kättä ja sanoi: "Meistä pitää tuleman kaksi hyvää naapuria, eikö niin?"
"Niinpä niin, hyvät naapurit ja ystävät elämässä ja kuolemassa," sanoi
Dora, "Miten kaukana asumme toisistamme?"