"No no, katsoppas tuota pientä tyttöä", virkkoi hän vaimollensa, "eikö hän ole kuin meidän Annette?"
Hän oli Anna, joka punaposkisena ja hilpeänä istui ahkiossa ja katseli suurta joukkoa, mikä oli kokoontunut katselemaan poroja.
Tytön siniset silmät olivat todella ihastuttavat, ja hänen verevät poskensa, pienet syvänteet poskipäissä ja naurava suu täydensi kuvan koko ihanuudeksi, pirteydeksi ja elämän iloksi.
"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi kamreeri.
"Anna", kuului vastaus.
"Anna! Hän minulle sanoi Anna; Emilia, kuuletkos, aivan kuin meidän pikku tyttö".
"Kuinka vanha sinä olet?"
"Kymmenen vuoden".
"Kymmenen vuoden, meidän tyttömme kuolinpäivä… Mitäs sanot, Emilia?"
Rouva hymyili, sillä hänen kohtelias miehensä oli todella unhottanut itsensä ja näyttäytyi nyt, miten ajatus lapsesta oli juurtunut sieluun; sillä ei muu kuin se, joka alituisesti hautoo samaa aatetta, voi löytää näin ilmasta otettua yhtäläisyyttä.