"Tyttö on todella niinkuin meidän Annette", kertoi uudelleen kamreeri, "tosiaankin meidän tytön lainen, tahi mitä sinä sanot, Emilia?"
Sakarin tyttärellä Annalla Joutsenvedeltä oli nähtävästi kaukainen yhtäläisyys kamreerin pienen tytön kanssa, mutta vainajalla ei ollut samallaista tunteellisuutta mielessä. Joutsenveden Anna oli hilpeämpi, näytti ilmaisevan pikaisempaa käsitystä ja suurempaa vireyttä, kuin pikku Annettella oli milloinkaan huomattu. Mutta kamreeri tahtoi nyt välttämättömästi tavata yhtäläisyyksiä, harvinainen sallimuksen kohtalo, kun hän oli liiaksi viisas, niinpä niin, miettimään mitä hän oli kadottanut!
Kun molemmat puolisot palasivat kotia, ei kamreeri voinut lakata puhumasta pohjoismaalaisen Annettesta, joksi hän nimitti tyttöä, ja vihdoinkin tuli hänen sisällisyytensä ilmi. Hän oli nimittäin huomannut itsensä yksinäiseksi näinä kymmenenä vuotena, sittenkuin Annette kuoli. Ennen oli hän leikitellyt lapsen kanssa, iloinnut hänen edistyksestänsä, oli oikein tieteellisellä innolla seurannut hänen sielunsa kehkeämistä — ja kun hän erkani niistä, tunsi kamreeri syvemmin mitä hän oli kadottanut, juuri sentähden että hän tahtoi olla mies ja heittää pois surun. Se vaikutti ettei hän taitanut löytää lohdutusta siinä että olisi vaimonsa kanssa puhunut ajatuksensa alituisesta esineestä.
Kamreeri oli siis kauvan miettinyt ottaakseen jonkun köyhän lapsen, ja oli sitä varten käynyt melkeen kaikkein äitien luona, jotka anoivat yleisön apua omillensa; mutta, Jumala nähköön, kaikkialla kohtasi hän vasten-mielisyyttä. Hän oli huomannut epäjärjestystä ja siivottomuutta köyhäin majoissa; hän oli kuullut kirouksia ja sadatuksia, vähään tyytymisen verosta. Hän tapasi nimittäin aivan harvoin köyhiä niin hyvinä ja jalomielisinä, kuin hän luki niitä kirjoissa kerrottuna, ja hänellä ei ollut kylliksi voimaa tunkeutua sen raa'an kuoren lävitse ja tajuta miten äärettömän paljon löytyy hyvää, joka kätkeytyy rääsyjen peitossa, ja miten runsaasti rakkautta piiloutuu pilkassa ja nurinassa.
Hän ei kuitenkaan voinut milloinkaan tehdä päätöstä; mutta Annan vilkkaat, hilpeät silmät, hänen selvät vastauksensa, kamreerin mieltymys, erinomainen yhteensattumus, kun juuri Annetten kuolinpäivänä sai nähdä lapsen, joka oli hänen tyttönsä muotoinen ja jonka nimi myös oli Anna tahi, jos niin tahdotaan. Annette: tämä kaikki vaikutti että hän oli tehnyt päätöksensä — jos se vaan toteentui. Tämän ehdotuksen hyväksyi hänen vaimonsakin, mutta hän ei ollut läheskään niin innokas sen perille saattamiseen, vaikka hänkin kuvitteli itselleen monta iloista hetkeä lapsen kanssa.
Kamreeri alotti keskustelut Sakari ukon kanssa, joka ensin sanoi jyrkästi ei; mutta kun kamreeri vei hänen ja Annan kotiansa, jossa kaikkialla ilmaantui hyvinvointi, vieläpä rikkauttakin, ja selitti että hän tahtoi ottaa Annan omaksi lapseksensa ja perilliseksensä, alkoi Sakari vertailla majaansa tuntureilla siihen komeaan huoneesen, ja perintöä, jonka hän taisi jättää tytöllensä, nimittäin; poro ja kenties muuan riksi rahassa — tämä vertailu vaikutti että hän rupesi peräytymään päätöksestänsä; sillä ei hän tahtonut olla vastoin lapsensa onnea. Anna itse näytti myöskin haluavan niin innokkaasti, että Sakari vihdoin päätti koetteeksi jättää lapsen.
Se oli juhlapäivä hyvälle kamreerille, kuu Anna muutti heille, ja pian sai hän taas kuulla pappa nimen ja tuntea tytön hyväilyjä, joka kyllä oli viisas huomaamaan että kamreeri oli heikko naisille.
Anna oli pian kamreerin ja uuden äitinsä lemmikki, ja sai kaikki mitä hän toivoi, niin että tyttönen oli todellakin tullut siihen onnelliseen tilaan, jota hän usein oli uneksinut.
KAHDEKSAN VUODEN PERÄSTÄ.
"Kuka on tuo tyttö harsohameessa, tuota vaaleanpunaista minä tarkoitan, jolla on valkonen ruusukukka hiuksissa?"