"Mikä? Täällä löytyy aivan monta vaaleanpunaista harjatyttöä … tuo, joka tanssii, maltas katson … niin, hän on meidän hyvän Kleving'in kanssa, hän on läänin rahastonhoitajan tytär maalta, sanotaan olevan sangen rikas tyttö; ukolla, hänen isällä rahastonhoitajalla, lienee suurehko varallisuus."
"Voi ei, ei tuo. Kas tuossa hän nyt on, hän menee meidän vierestä … siinä hän on, todellinen keijuinen".
"Onpa solakka!"
"Pienokainen, piti sinun sanoa; Hän ei ole tosiaan kasvanut kuin ampiainen, niin ettei hän ole ainoastaan solakka, vaan…"
"Keijukainen, minä ymmärrän. Hm, kummallista olisi, jos minä en olisi tuota ihmistä ennen nähnyt. Odotahan, minä näen huonosti näin kaukaa."
Puhuva herra, käsikiikari silmälle puserrettuna, tunkeutui edemmäksi tanssisaliin, saadakseen keijukais-olennon lähemmin katsellaksensa.
Hänen ystävänsä, vähäinen keikari kiharaan poltetuilla hiuksilla, silohansikkaissa ja upea kultaketju matalalla rinnalla, seurasi tarkkaavaa johdattajaansa, joka oli muuan niistä onnellista, jotka tuntevat kaikki ihmiset ja ovat ikäänkuin yhteiskunnan hermosolmuja. Toisilla ihmisillä on kylläkin usein paljon toimimista yhden asian kanssa; jollaisilla taas on käsittämätön kyky työskennellä koko maailman mukana.
"Nyt hän on minulle selvillä; niin, siinä ei ole halveksimista", sanoi kaikkitietävä, "hän saa periä paljon, erinomaisen paljon!"
"Ken hän sitten on? Minä näen että luutnantti Hjalmar tanssii hänen kanssansa".
"Helkkarin kaunis mies, tuo Hjalmar … viisas mies, joka tietää tehtävänsä, kun hän livertelee tuon tytön edessä … erinomaisen herttainen kuvio; hän nauraa sievän-sievästi … tietää myös että hänellä ovat kauniit hampaat, ja on tutkinut taitonsa".