"Oi, mamma, hauskaa! Milloin paremmin hauskaa on täällä maailmassa?"
"Sinä olet tyytyväinen kohtaloosi, armas Annette".
"Olen niinkin, tietysti minä olen tyytyväinen, mamma… Hyvä mamma, ette saa luulla minua tyytymättömäksi".
"Sinä olit kenties loistavin koko pidoissa; olipa tosiaankin hauska nähdä miten perhoiset kieppuivat meidän pikku ruusun ympärillä", sanoi kamreeri ylenmääräisessä isän ilossansa.
"Minun ympärilläni, pappa kulta! Pappa ei siis nähnyt neiti Tilldorfia… Voin sanoa että hän mahtoi väsyä siitä ijankaikkisesta liehtimisestä … jos hän väsyy sellaisesta; mutta hän suvaitsee jumaloitsemista … pappa! Kuka se on josta kerroitte, jonka täytyy istua useoita tuntia paikallansa, eikä saa mennä ulos ellei hänellä ole kuuden tuuman korkuisia puujalkoja, joilla hän kävelee?"
"Dalai Lama Itä-intiassa, lapseni, eli hengellinen hallitsija Japanissa, minä en muista aivan tarkasti, mutta katson kotiin tultuani".
"Niin, Julia Tilldorf kävelisi, luulen minä, mielellään koko ikänsä puujaloilla, kun vaan tulisi ihailluksi", virkkoi Annette, "ja kuitenkin, mitä merkitsevät tällaiset kohteliaisuudet?… Ei mitään, ei yhtään mitään!"
"Siinä olet sinä oikeassa, Annette kultani, siinä olet sinä aivan oikeassa; ne ovat vaan pieni raha, lausuu muuan kirjailija", sanoi kamreeri…
"Niin", lisäsi rouva, "Annette on kyllä viisas kiintyäksensä sellaisiin".
"Mutta, mamma!… Luuleeko mamma että mies milloinkaan ajattelee vilpittömästi; minä en usko sitä".