"Nyt olen minä esitellyt Pierron pikku kamreerille ja kaatanut hänelle lasillisen punssia, että rohkeus mahtaa kasvaa. Hän on hieman sievä, pikku Pierro, hieman kaunis ja korea, suuret kultavitjat litteällä rinnallansa. Se on erinomaista, voi olla tuollainen lautapeli rinnaksi".
"Sinä olet kuitenkin ilkeä, rakas Gabriel", virkkoi joku toisista ystävistänsä. "Per Svaningilla on hänen ansionsa, hänelläkin; tyhmä ei hän ainakaan ole".
"Mitä kanssa, liukas kuin kettu; hänellä on kuitenkin paljon kykyä ja…"
"Menee edemmäksi kuin minä", sanoi kaikkitietävä, "niin, se on hauskaa, sillä minä olen iloinen poika, vaikka ei ole miettivää ymmärrystä; minä annan päivän tulla ja päivän mennä, kerrassaan sanoen, minä olen hyvän Pierroni vastakohta… Mutta hän ei tiedä oikein miten alkaisi, siinä on eroitus; minä alotan hyvästi enkä milloinkaan lopeta … hän alkaa vähällä ja huonosti, mutta lopettaa hyvin. Finis coronat opus." [Lopussa kiitos seisoo.]
* * * * *
"Erittäin säädyllinen mies oli tuo Svaning, sivistynyt," virkkoi kamreeri istuissaan vaunuissa ja mennessään Tukholmin katuja etelään päin, "erittäin säädyllinen mies".
"Hän näyttää olevan enemmän tunteellinen kuin nuoret miehet tavallisesti ovat", sanoi rouva.
"Hän on ihminen, jolla todella oli terävä silmäys ja lavea tieto euroopalaisessa valtio- ja sivistyshistoriassa. Minä olen harvoin tavannut ketään, joka niin selvästi ja järkevästi käsittää esimerkiksi Napoleon suuren luonnonlaatua, sitä roomalaistahtoa ja samalla lapsellista, puhdasta ihmisellistä, joka näyttäytyi siinä, kun hän S:t Helenassa luki katkismusta lapsen kanssa. Hän ymmärsi Napoleon, ja totta puhuen niitä ei ole nykyaikana monta, jotka voivat käsittää sellaista jättiläis-luonnetta".
"Minä en puhunut valtiollisista hänen kanssansa", sanoi rouva, "mutta harvoin saadaan kemuissa, hälinän paraillaan kestäessä, kuulla niin kauniita ajatuksia, kun hän lausui".
"Mutta, Annette, sinä olet vaiti; olisihan todellakin jotain sanottavaa. Onko ollut hauskaa?" kysyi rouva.