"Kaunis ajatus", virkkoi äiti liikutettuna.
"Ihana ajatus!" kertoi kamreeri juhlallisesti.
Oli jo aamu, kun Annette jäi yksin huoneesensa, jossa hän miettivänä vaipui sohvalle, silmäykset jäykästi eteensä tähdättynä.
Nuori tyttö oli kenties nyt ihanampi, kuin maatessansa tahi puhuissansa; jotain vakavaa lepäsi silmillä, joka ylensi hänen luonnollista suloisuuttansa hengellisen voiman hempeydellä.
Hän istui kauan hiljaa, ikäänkuin unelmissansa tietymätönnä.
"Ja niin", alkoi hän vihdoin, "ja niin on se huvi loppunut… Hän yksistään ei sanonut minulle mitään kohteliaisuuksia, ainoastaan hän ei nauranut, katsoessaan silmiini … erinomaista, ja se vaikutti minuun hyvästi.
"On tapa että tytön pitää näyttäytyä isoiselta ja onnelliselta, vaikka hänen olisi miten tahansa ikävä; hänen pitää aina olla mielessänsä iloinen, hyväilty ja ylenmäärin onnellinen kuulemaan niitä nerottomia kohteliaisuuksia, joita hän on kuullut tuhannen kertaa ennen, ja jotka hän osaa ulkoa — mutta hän ei puhunut mitään kohteliaisuuksia, hän ei esittäytynyt veikistellen, hän oli vakava mutta kuitenkin iloinen; hän katsoi minun sieluuni, luulen minä. Oi, kyyneleet tahtoivat tulla silmiini, olin niin onnellinen; mutta minä pusersin iloni tavallisella hymylläni, muuan niitä sievistyksiä, jotka ovat usein viekoitelleet hyvät keikarit kertomaan minulle, että ainoastaan jalo ihminen taitaa nauraa jalosti — arvattavasti ei minulle tarkoitettu, vaan ainoastaan miete, kuin kaikki toisetkin".
Hetken äänettömyys.
"Mitä hän mahtoi minusta ajatella? Ajatteliko hän ollenkaan minua puhuessansa, tahi olinko minä vaan henkilö, jonka kanssa hänen täytyi puhua?… Mutta siltä ei laverrellessa näytetä.
"Nyt sinä olet heikko, Annette", kuiskasi hän, "kovin heikko. Mitä se oikeastaan kuuluu sinulle, jos köyhä luutnantti tarkoittaa jotain, tahi ei mitään tarkoita, kun hän puhuu kanssasi? Mies paitsi sitä on minulle harmittava … hän on ylähältä päin, kenties hän tietää kaikki … Annette raukka!