"Ja kuitenkin — en tiedä miksi — palajavat minun ajatukseni alituisesti pikku järvelle tunturin alla, ja vähäseen tupaan. Minä uneksun kotona olemista … ja miten huonosti minä siellä voisin?!

"Ihmeellistä on kun lapsuuden muisto yhä palajaa takaisin, kun se niinkuin perhoinen lakkaamatta leijailee sielun ympärillä, etsiäksensä jos sen kukissa olisi vielä hunajata, niinkuin silloin kun ne puhkesivat erämaassa… Ei, ei, hunaja on loppunut, hyvä muiston perhoinen — minun täytyy olla viisas".

Oltuaan muutaman minuutin ääneti meni hän ja otti esille pienen,
Joutsenvettä kuvaavan taulunsa.

"Siellä siis … tuolla on minun vanha kotoni", sanoi hän, "ja miten onnellinen enkö ollut siihen aikaan — onnellinen ja iloinen; toivoin ainoastaan omistavani sen sormuksen, jonka nuori joutsen järveen kadotti… Nyt olen saanut sen rikkauden; ja mitä nyt vielä toivoisin? Niin, että voisin unhottaa sen majan, sen lapsen ilon — ja tulla toiseksi ihmiseksi kuin silloin olin.

"Minä pelkään lakkaamatta isäni tulevan tänne — tuon raa'an uudisasukkaan. Me emme sovi toisillemme — ja kuitenkin on hän minun isäni.

"Hän on kai nyt jo vanha ukko, mutta veljeni voi tulla.

"Miten kävisi, jos kaikki ihmiset saisivat nähdä kömpelön, laaduttoman talonpoikais-kuvion, hiukset kasvoilla ja kädet kovat kuin puu, syleilevän minua ja sanovan: Oi, Herra Jumala, miten sinä olet tullut suureksi ja hienoksi, Anna! Oi, minä kuolisin häpeään.

"Ja kuitenkaan en voi olla ajattelematta kotona olevia, kuitenkaan en voi unhottaa sitä vanhaa kelloa, joka napsutti nurkassa, ja kattohirttä, jonne minä aina laskin katkismukseni, ja miten iloinen olin Antin tullessa sisälle hyppivät kalat korissa, tahi silloin kun isä tuli ansaan joutunut jänis mukana. Silloin oli juhla huoneessa ja minä — niin lapsellinen voidaan olla, — olin paljon iloisempi kuin nyt, tahi istuessani parvekkeella ja huomatessani miten minua kiikarilla tähystellään. Silloin kuiskaa moni nimeni… Mutta kenties yksi ja toinen lisää: Hän ei ole kuitenkaan se kuin näyttää, hän on torpparin, uudisasukkaan tytär Jumala tiesi mistä.

"Mutta kenties se on unhotettu.

"Jo kolme… Ui! miten tuskauttavalta kuuluu, kun vasarat lyövät vieteriin ja syvä hautasointi kumajaa pöytäkellosta … kello on kolme. Vanha puuviisari lytistyneessä tuvassamme Joutsenvedellä osoittaa sekin kolmea … ja ne kaikki makaavat; äitini kenties rukoilee!? Kenen edestä?"