On kokonaan toinen asia miettiä ainetta, kun aurinko ystävällisesti ja kirkkaasti paistaa ikkunasta ja kultaa jokaisen esineen, tahi joutua tutkinnoihin yölampun hämärässä valossa; erilainen selvyys on sielussa, jos osittain voimatonna koko yön valvottua puoliksi oikoo sohvassansa, tahi tarpeeksi maanneena, tuntee jokaisen hermonsa vahvistuneeksi ja jänteväksi jokaisen lihaksensa. Niin oli nyt Annetten laita, joka puolenpäivän aikaan toisena päivänä näyttäytyi äitinsä salissa, tavallisen iloisena. Hän taisi tuskin käsittää miten voi olla niin lapsellinen, että toivoi takaisin vanhempainsa tupaan Joutsenvedellä; sillä silmäys kuvastimeen osoitti hänelle että hän ei sinne soveltunut … mahdollisesti kyllä joku hänen sielunsa ajatus sinne ikävöitsi, mutta hän itse ei milloinkaan enää voinut vajota niin syvälle, että tahtoisi mennä entiseen asemaansa.
Jälkeen puolenpäivän ilmoitti palvelija kuninkaallisen sihtierin
Svaningin.
"Hän on suuresti tervetullut", virkkoi rouva; mutta Annette pisti esille ruusunpunaisen alihuulensa ja näytti nyreiseksi kuin lapsi.
"Annette kulta, mitä nyt mietit, hän on aivan säädyllinen mies, sinun tulee olla huomiollinen häntä kohtaan".
"Hän on tuskauttava, mamma, ihan tuskauttava sihisevällä äänellänsä; mutta se ei haittaa… Minä voin hillitä itseni jos tahdon, mamma kulta!"
Kuninkaallinen sihtieri astui sisälle. Hän oli tavallisuuden mukaan hyvin sievästi vaatetettu, vieläpä vähän enemmän kuin tarvittiin, joka kuitenkin vaatetuksen suhteen teki Pierron — joksi ystävänsä nimittivät häntä keskenänsä — arvoitukseksi.
Hän joutui pian syvään ja perinpohjaiseen keskusteluun rouvan kanssa ihmisen määräyksestä.
Kuninkaallinen sihtieri tunnusti ettei hän vielä milloinkaan ole kohdannut ketään, jolle hän olisi taitanut avata koko sielunsa. Hän antoi hiljaisena valituksena värehtiä sanansa, puhuessaan vanhemmistansa, miten jalot ne olivat, miten hellästi hän niitä rakasti; mutta kuitenkin — kuitenkin eivät he olleet kaikki kaikissa. Hän tunsi sydämellisen tarpeen mielen sopuisuudesta, ja olisikin luullut sen löytäneensä, jos sisarensa Emma olisi elänyt; heillä oli paraiten suostumus toisiinsa.
Annette tunsi että hymyily tahtoi häneltä näyttäytyä; hän olisikin voinut nauraa sisar Emma vainaalle, joka teki sangen viisaasti kuollessaan pois tästä maailmasta, mutta rouvan kasvot olivat aivan vakavat, — hurskaimman luottamuksen haamoitus ja hartain sääliväisyys lepäsi hänen kasvoillansa, ja siis Annette aivan sävyisesti katsoi työhönsä. Hän vielä huomasi että mamma tahtoi hänenkin liittymään keskusteluun, ja sentähden alkoi hän vähin jutella herra Svaninqin kanssa sielun sopusuuntaisuudesta.
"Minä en toki rohjenne kysyä", sanoi rouva juhlallisesti, keskeyttääkseen tyttönsä vastaväitteitä, "minä en toki rohjenne kysyä mikä mies kuninkaallisen sihtierin isä oli".