"No eipä mikään, ei juuri mikään… Oi, minä rakastan sitä ukkoa enemmän kuin elämääni … muutoin hän oli hovikamreeri … se tahtoo sanoa vaan arvonimen … hän oli muutoin mitä sanotaan nimismies, vakaa, vilpitön, jalo luonne".
"Jalo nimismies", mietti Annette. "Oi, niin liikuttava!"
"Oletteko usein kotona?" kysyi kamreerin rouva, joka ei laisinkaan miettinyt nimismies-arvoa.
"En, en todellakaan, minä en ole moneen vuoteen ollut kotona", kuului vastaus.
Oikeastaan ei kuninkaallinen sihtieri ollut aivan tervetullut kotona, sillä hänen isänsä, tuo jalo mies, oli saanut suorittaa summia rakkaan poikansa tähden, ja oli muutoin joksikin kireä ukko ja niin hyvin pojan kauhuna, kuin jokaisen torpparin ja köyhä-raukan koko piirikunnassa. Ukon suoramielisyys ilmaantui erittäin siinä, että hän illoin, jos ei joku ryöstö tahi muu toimitus häntä estänyt, pelasi keskievarin kanssa lautapeliä totilasista ja kertoi miten hän oli pusertanut totuuden "varkaitten ja konnien" suusta.
Mutta rouva ei kuvaillut mielessään jaloa ukkoa sellaiseksi, vaan vanhaksi perheenvanhimmaksi, jolla oli valkoiset hiukset ja lempeä, vakava silmäpari, jotka kostuivat ilokyyneleihin, ajatellessaan rakasta poikaansa Tukholmissa.
Vieraissakäynti oli luonnollisesti mahdollisen lyhyt.
"Mutta voiko mamma tosiaankin suvaita tuota ihmistä?" kysyi Annette.
"Minä en voi häntä kärsiä".
"Lapsi kultani, se kuuluu ylen pahalta; hän on sivistynyt, hyvä-sydämminen ihminen, sen huomaa hänen puheestansa".
"Lienee niin, mamma kulta, mutta … minä en häntä voi kärsiä."