* * * * *
Kuninkaallinen sihtieri Svaning oli muuan niistä, joilla koulu-ajasta alkain lakkaamatta on sama päämaali, ponnistella nimittäin eteenpäin. Hän oli siis oikein ahkera poika, säästäväinen ja säännöllinen ja niin muodoin opettajain mieliksi. Yliopistoon tultuansa tekeytyi hän professorein luona tutuksi ja kävi tarkasti kaikkein niiden opettajain oppiluennoissa, jotka antoivat sille arvon, työskenteli ahkerasti ja ansaitsi hyvät todistukset; mutta sai sitä paremmat. Tultuaan maailmaan katsoi hän tarpeelliseksi seurustella "parempain" kanssa ja ymmärsikin pian niin paljon, että hän kernaasti otettiin pelipöytään. Sitten ei ollut kysymys säästämisestä, ja sitten vasta hän kiusasi rakasta isäänsä, joka ei tahtonut suorittaa tarpeellisesti paljon pojan ylhäisistä tuttavuuksista.
Jokaiselle eteenpäin pyrkivälle tulee aikakausi, jolloin täytyy naida itsellensä rahoja. Se ajanjakso tulee, kun hänen onnensa alkaa kypsyä, se tahtoo sanoa, kun hän on päässyt tavalliseksi ihmiseksi, jolla on arvonsa, mutta ei mitään muuta. Silloin pitkittyy tosin entinen olo, mutta se ei tahdo mennä edemmäksi, vaan alkaa seisatella, niinkuin kieporatas, jolle vähän väliä täytyy lisätä vauhtia, mutta sillä välin kulkee kuitenkin niin tasaisesti, että tuskin huomaa miten se joka silmänräpäys kadottaa alkuperäistä voimaansa.
Se hetki oli nyt tullut herra Svaningille, ja sentähden hän katseli ympärillensä vaan tyttöihin ja antoi mielellään hyvän ystävänsä "kaikkitietävän" näytellä etevämmän osaa, kun se miellytti tuon sävyisän miehen turhamielisyyttä — ja tämä ei loukannut mitenkään Svaningia, joka salli kumppaniensa nimittää itseään Pierroksi ja suoritti oppilaan osan heidän ylevässä seurataiteessansa, samalla kun hän viisaalla menetystavalla tiesi jokaisen ihmisen heikkoutta käyttää hyödyksensä.
Nyt oli hän tutkinut kamreerin rouvinensa ja voittanut tarkoituksensa; sillä kamreeri näki selvästi että hänen uudella ystävällänsä oli yhtä valistunut pää kuin lämmin sydän, koska hän siltä näyttämättä, ei ollut mikään muu kuin uskollinen kaiku kamreerin omista ajatuksista. Hän antoi aina kamreerin puhua niin kauan, että sai selvän aatteen yhdestä päästä, ja sitten liestytti hän koko langan, paljoa enemmän kuin kamreeri ajattelikaan, ja loppu oli että kamreeri huomasi nuoren miehen etevämmäksi itseänsä, mutta kuitenkin sama-uskolainen, ja siis täytyi hänen olla ensimäisen luokan valo.
Tämän saavutti hän omia ajatuksiaan sepittämättä, ainoastaan toisen sepitystä jälittelemällä.
Samalla tavalla hän voitti kamreerin rouvan; hänenkin aatelankansa oli hänellä selvällä ja hän kehitti jokaisen pienen viihtisen niin taitavasti ja käteliäästi, että hyvä rouva, jolla oli enemmän sydäntä kuin päätä, katsoi hänen jaloluontoiseksi, joka omisti taikasauvan kaikkiin hänen synkkiin mietelmiinsä.
Mutta vielä puuttui pää-asia; hänellä ei ollut avainta Annetten sydämen kieleen.
Sepä oli jotenkin vaikea saada; sillä Annette oli, se on tunnustaminen, oikeastaan ei mikään muu, kuin vallaton, itseluuloinen lapsi, joka ei vielä ollut käsittänyt mitään varmaa aatetta, vaan oli oikkujensa johdettavana. Ainoa mitä hän suorasti mietti oli ajatustensa Joutsenveden tuvassa lenteleminen; mutta se oli hänelle kahdesta syystä vastenmielinen. Hän tunsi omantunnon nuhteita, kun oli unhottanut isänsä ja äitinsä, mutta samalla hän kauhistui sitä, että ne todella olivat hänen vanhempansa.
Mutta hänenkin aikansa oli tullut, ja enempi kuin milloinkaan ennen hän vaipui ajatuksiin, se tahtoo sanoa, hänen ajatuksensa harhailivat ympäri maailman, ei niinkuin ennen edestakaisin, sinne tänne kuin onnen tuuli puhalsi, vaan ne muodostivat avaramman kiertokulun, alituisesti jonkun pidättämänä, joka esti ne pakenemasta tiettyä piiriä ulommaksi. Hän ei taitanut nimittäin ajatella muita, miettimättä samalla tuota nuorta, siveää luutnantti Hjalmaria, jonka mielevät silmät olivat hänen ikäänkuin lumonneet.