Hän tahtoi vakuuttaa itseänsä ettei hän voinut suvaita Hjalmaria ja hänellä oli siihen syynsä, se nimittäin, että Hjalmar luultavasti tunsi ainakin hänen todellisten vanhempainsa nimen, asia joka kaiken muun edellä häntä pahoitti; sillä hän ei tahtonut olla uudisasukkaan tytär, ja punastui niin usein kuin hän kuvitteli että seuraelämään astuissansa voidaan kuiskata: Hän on uudisasukkaan tytär Norrlannista.
Voisihan sitä Hjalmar ajatella — ja siinä oli kyllä, ja kuitenkin…
VASTAPÄÄTÄ KADUN TOISELLA PUOLELLA.
Vastapäätä kamreeria ja yhtä ylähällä maasta asui eräs katteinin rouva. Kauan aikaa oli nähty tuon hyvän rouvan kissa istuvan ikkunalla, aivan kanarilinnun häkin alla, ja silloin tällöin saatiin nähdä nuorekkaitten kasvojen vilahdus, jotka kurkistivat muutamain kukkien lävitse, joita joka aamu pari valkoista kättä puhdisti ja kasteli. Hän oli katteinin rouvan tytär, Teodora Bernhard. Rouvaa itseä nähtiin tuskin milloinkaan, ja yleisesti katsoen nähtiin niissä kahdessa ikkunassa, joissa hän hallitsi, harvoin toisia eläviä olennoita, kuin kaunis musta kissa ja pieni kellertävä kanarinlintu; yksi lepäävässä asemassa tahi korkeintaan nuolemassa käpäliänsä, jotka olivat lumivalkoiset ja näyttivät kummallisen erilaisilta muutoin mustaan pukuunsa verrattuna; toinen alituisessa liikkeessä kolmen vaarnansa välissä.
Ilmaukset olivat kuitenkin ainoastaan merkiksi, että siellä löytyi pari toisiakin eläviä olennoita.
Tuo hyvä rouva oli nimittäin köyhä leski, joka tyttärensä kanssa eli hattujen ompelemisella ja kukkain tekemisellä, jossa työssä oli Dora edistynyt joksikin pitkälle. Työhuoneensa oli talon sisäpuolella, ja sentähden nähtiin aivan harvoin heitä, sillä kadunpuoleinen huone oli oikeastaan loistohuone, kaikkein pyhin. Heillä oli vaan kaksi huonetta — kuitenkin ne pidettiin paremmassa kunnossa, kuin koko kerros. Työhuoneessa oli sijaa kaikille ja kaikki sijallansa; tämä sanantapa nähtiin täällä käytetyksi tarkimmassa johdonmukaisuudessa ilman turhamaisuutta, ilman tuskauttavaa jäykkyyttä, sen laatuisetta järjestyksettä, jota huolimattoman tapaiset välistä harrastavat, ja joka tuopi mukanansa sen auttamattoman vian, ettei se ole luonnollista.
Mutta siellä oli somaa, jopa kaunistakin, ja kuitenkaan ei voinut kieltää siellä olevan romua, sillä hattujen neulominen ja kukkien tekeminen vaati paljon tilkkuja, ja tiedetäänhän mitä tilkkukäärö tahtoo sanoa ja miten sellaiset luullaan yksistään olevan kylliksi todistamaan, että järjestys on joissakuissa kohdissa aivan mahdoton.
Siellä istuivat äiti ja tytär päivät kauttaaltansa ahkerassa toimessa, sillä he eivät voineet työssänsä paljon ansaita; mutta muistivat tuskin milloinkaan olevansa köyhiä. Kun neljänneksen hyyry piti maksaa, oli mammalla aina rahaa pienessä piirongissansa; jos tahtoivat saada vähän kaloja sunnuntaiksi, silloinkin oli mammalla riittävästi rahaa vähäisessä mustassa samettipussukassa ja vielä joku penni kotiakantajalle juomarahaksi. Siinä huoneessa ei mitenkään puutetta ollut — sen tiesi Jumala paremmin kuin kukaan muu.
Dora oli seitsentoista vuotinen, ei erittäin kaunis, mutta ei rumakaan, ei älykäs, vaan eipä tyhmäkään — ei oppinut, mutta ei taitamaton; sanalla sanoen, hän oli aivan tavallinen tyttö.
Kuitenkin oli jotain erinomaista siinä perheessä, ja se oli heidän tyytyväisyytensä, joka näytti sitä ihmeellisemmältä, kuin rouva oli nähnyt onnellisempia päiviä.